EUlainsäädäntöä

EU-lainsäädäntö on Euroopan unionin jäsenvaltioihin vaikuttavaa oikeutta, jonka tarkoituksena on luoda yhtenäiset säännöt ja toimintaperiaatteet eri aloilla kuten sisämarkkinoilla, kilpailussa, ympäristössä sekä kuluttajansuojassa. Lainsäädäntö voi olla suoraan sovellettavaa tai se vaatii kansallisessa lainsäädännössä toimeenpanoa. Tapa, jolla EU-lainsäädäntö vaikuttaa, vaihtelee sen mukaan, onko kyse asetuksesta, direktiivistä, päätöksestä vai muista toimenpiteistä.

Lainsäädännön perusta löytyy EU:n tärkeimmistä asiakirjoista, erityisesti Euroopan unionin perustamissopimuksista: Euroopan unionin toiminnasta tehdystä sopimuksesta (TFEU) sekä Euroopan unionin toiminnasta tehdystä sopimuksesta (TEU). Näillä sopimuksilla määritellään toimivalta-alueet, päätöksentekoprosessit sekä lainsäädännön oikeudellinen asema. Lisäksi unionin oikeusperiaatteisiin kuuluu muun muassa primacy eli EU-lainsäädäntö on ylin oikeuslähde valtioiden kansallisessa oikeudessa, sekä suora vaikutus joissakin tapauksissa, jolloin yksilöt voivat vedota EU-lainsäädäntöön kansallisissa oikeudenkäynneissä.

Keskeisiin lainsäädäntötyyppeihin kuuluvat asetukset (suoraan sovellettavaa lainsäädäntöä), direktiivit (velvoittavat jäsenvaltioita saavuttamaan tarkoitteen lainsäädäntöä muuttamalla), sekä päätökset, suositukset ja lausunnot. Direktiivit edellyttävät kansallisista säädöksistä hankittavia muutoksia, kun taas asetukset ovat voimassa sellaisenaan kaikkialla unionissa.

Lainsäädäntöprosessi perustuu yleiseen lainsäätämisjärjestykseen, jossa Euroopan parlamentti ja neuvosto osallistuvat säädösten käsittelyyn. Euroopan komissio ehdottaa aloitteet, ja kokouksissa tehdään kompromisseja sekä sovitaan lopulliset tekstit, usein kolmikantaisissa neuvotteluissa. EU-lainsäädäntön vaikutukset ulottuvat sekä jäsenvaltioiden että kansalaisten arkeen, ja sen tulkintaa sekä täytäntöönpanoa valvovat sekä unionin tuomioistuimet että kansalliset oikeuslaitokset.