televisiolähetyksen

Televisiolähetys tarkoittaa kuva- ja äänisisällön siirtämistä yleisölle television välityksellä. Perinteisesti lähetys on suunnattu vastaanottajille kotitalouksissa television, digiboksin tai älytelevision kautta. Lähetys voi olla lineaarista, jolloin ohjelmat esitetään ajankohtaisesti, tai on-demand -tyyppistä, jolloin katselija valitsee sisällön itselleen.

Historia ja kehitys ovat tyypillisesti kytkeytyneet tekniikan muutokseen. Televisiolähetykset kehittyivät 1900-luvun puolivälissä kokeiluista kohti laajaa kansallista käyttöä, ja massakäyttö yleistyi 1950-luvulla. Alkuvaiheessa signaali oli analoginen; digitaalinen lähetys on yleistynyt 1990-luvulta lähtien, tarjoten paremman kuvanlaadun, useampia kanavia ja tehokkaamman hyödyntämisen. Satelliitti- ja kaapelitelevisio laajensivat kattavuutta sekä kansainvälisesti että alueellisesti, ja internet- sekä mobiiliteknologiat ovat tuoneet uusia katselutapoja.

Tekniikka ja jakelu perustuvat useisiin toteutustapoihin. Televisiolähetyksiä toimitetaan maanpäällisesti terrestriaalisen signaalin, kaapeli- sekä satelliittiverkkojen kautta ja nykyisin myös digitaalisen IPTV-palveluiden kautta. Digitaalinen videonpakkaus ja signaalin koodaus mahdollistavat entistä suuremman kanavien määrän sekä paremman kuvan- ja äänenlaadun. Yleisimmät standardit ovat DVB-T/T2 (maanpäällinen vastaanotto), DVB-C (kaapeli) sekä DVB-S/S2 (satelliitti).

Sääntely ja oikeudelliset kehykset vaikuttavat televisiolähetyksiin laajasti. Taajuuksien jakaminen, sisällön valvonta sekä tekijänoikeudet ovat lainsäädännön alaisia, ja julkisen palvelun televisioiden rooli sekä kaupallisten toimijoiden vastuut muodostavat yleisön saatavilla olevan ohjelmatarjonnan perustan.

Nykytilanteessa lineaarisen katselun osuus on vähentynyt ja verkko- sekä on-demand -palvelut kasvavat. Hybridilähetykset yhdistävät perinteisen television ja internetin, tarjoten tallennus- ja striimausmahdollisuuksia sekä uusia katselukokemuksia. 4K/8K, HDR ja paremmat vuorovaikutteisuudet ovat osa kehityssuuntaa.