tasapainotilanteista

Käsitteellä tasapainotilanteista viitataan kansainvälisessä politiikassa tiloihin, joissa valta jakautuu useammalle toimijalle siten, ettei mikään valtio pysty yksin määräämään tapahtumien kulkua. Tasapainotilanteet nähdään usein liittoutumien, voimavarojen ja taloudellisen kykenevyyden suhteiden kautta. Tällöin reaktiot voivat sisältää sisäistä tasapainottamista (oman voiman kasvattaminen) tai ulkoista tasapainottamista (liittoutumien hakeminen) sekä mahdollisesti bandwagon-vaikutusta, jolloin valtiot liittyvät vahvemman osapuolen kelkkaan.

Tasapainotilanteiden keskeisiä mekanismeja ovat sisäinen ja ulkoinen tasapainottaminen. Sisäinen tasapainottaminen tarkoittaa oman sotilaallisen ja taloudellisen kapasiteetin vahvistamista. Ulkoinen tasapainottaminen tarkoittaa liittoutumien, sitoumusten ja kansainvälisen yhteistyön kautta tapahtuvaa vastaiskua suuremmille uhkille. Toisinaan valtioilla on taipumus siirtyä bandwagon-käytäntöön, jolloin ne liittyvät vahvemman valtion etuun.

Historiassa tasapainotilanteet ovat muokanneet suurvaltojen politiikkaa. Esimerkiksi 1800-luvun Euroopassa valvonta ja liittoutuminen perustuivat jatkuvaan voimien säätelyyn. Kylmän sodan aikana maailma nähtiin kaksinapaisena blokkina ja monia pienempiä valtoja käytettiin tasapainottavina toimijoina liittoutumien kautta. 1990-luvulta eteenpäin puhutaan usein monipolarismin näkökulmasta, jossa uusien toimijoiden, kuten Kiinan, nousu vaikuttaa tasapainon muodostumiseen.

Kritiikit huomauttavat, että tasapainotilanteet eivät ole automaattisia tai pysyviä; talouskasvu, teknologinen kehitys ja kansainväliset instituutiot voivat muuttaa dynamiikkaa. Joidenkin tutkijoiden mukaan myös pehmeä tasapainottaminen ja alueelliset tasapainojärjestelmät ovat tärkeitä lisäelementtejä nykyajan turvallisuuspolitiikassa.