taivuttamisesta

Taivuttamisesta on kieliopillinen termi, joka kuvaa sanojen taivuttamista eli muotojen muodostamista kieliopillisiin tarkoituksiin. Suomen kielessä taivutus on keskeinen osa sanan käyttöä ja se koskee substantiiveja, adjektiiveja sekä pronomineja sekä verbejä. Taivuttaminen mahdollistaa sen, että lauseessa voidaan ilmaista omistussuhteet, lukumäärä, aikamuodot sekä suhteet esiintyviin muihin sanan osiin. Taivuttaminen jaetaan yleensä sanaluokkien mukaan: substantiivit ja adjektiivit taivutetaan tapauksilla, verbit taivutetaan henkilön ja luvun sekä aikamuotojen mukaan, ja pronominit sekä muut sanat taipuvat niiden mukaan.

Esimerkkejä taivuttamisesta voidaan havainnollistaa substantiivilla talo: nominatiivi talo, genetiivi talon, partitiivi taloa, inessiivi talossa, elatiivi talosta, illatiivi taloon, adessiivi talolla, ablatiivi talolta, allatiivi talolle. Näin muodostuu lauseen suhde ja merkitys.

Verbeillä taivuttaminen osoittaa aikamuodot ja reaktiiviset muodot; esimerkiksi verbillä opiskella preesens, 1. persoona singular: opiskelen; imperfekti: opiskelin. Passiivimuoto on opiskellaan, ja konditionaali: opiskelisin. Verbit voivat myös osoittaa erilaisia moduksia ja toiminnan suhdetta lauseeseen, mikä auttaa ilmaisemaan esimerkiksi epävarmuutta tai toivetta.

Taivuttamisen taustatekijöitä ovat muun muassa konsonantti graduaatio, vokaaliharmonia sekä sananmuodoissa esiintyvät epäsäännöllisyydet. Näiden sekä muiden sääntöjen tunteminen on olennaista sekä kielenoppimisessa että kieliteknologiassa.

Taivuttamisesta käsittelee sekä oppikirjallisuus että kieliopin kuvaus. Se on keskeinen osa suomen kielen morfologista rakennetta ja mahdollistaa tarkemman merkkien paikantamisen sekä merkityksen erottelun lauseissa.