taivuttaminen

Taivuttaminen tarkoittaa suomen kielen sanojen taivuttamisen prosessia: perusmuotojen muuttamista eri käyttötarkoituksiin lisättävien päätteiden sekä mahdollisten äänteellisten muutosten avulla. Se käsittää laajan valikoiman sanoja: substantiivit, adjektiivit, pronominit ja numeraalit sekä verbit. Taivutus ilmaisee lauseessa muun muassa omistajuuden, sijainnin, määrän sekä aikamuodon ja modaaliset suhteet. Suomen taivutus on pääasiassa suffixaalista, ja siihen liittyy myös äänteellisiä muutoksia, kuten vokaaliharmonia ja konsonanttien astevaihtelu, jotka vaikuttavat siihen, millaisia päätteitä tai muotoja käytetään.

Nominaalisen taivutuksen ydin on sijamuodot sekä yksikössä että monikossa. Substantiivit ja adjektiivit saavat useita sijamuotoja, kuten genetiivin, partitiivin, inessiivin, elatiivin, illatiivin, adessiivin, ablatiivin, allatiivin, essiivin, translatiivin, abessiivin ja komitatiivin. Esimerkkinä sana talo voi saada muotoja talon (genetiivi), talossa (inessiivi), taloon (illatiivi) sekä talolle (allatiivi). Taivutusvaihtelut nousevat esiin sekä yksikön että monikon yhteydessä.

Verbin taivutus jakautuu finiteihin muotoihin sekä niitä seuraaviin ei-finiteihin muotoihin. Finiteihin muotoihin kuuluu persoonien ja lukujen vaihtelu sekä ajanilmaukset olemassa olevassa järjestelmässä (kuten nykyhetki ja mennyt aika). Verbeillä on myös modaaliset muodot (esimerkiksi konditionaali ja potentiaali), sekä perfekti- ja pluskvamperfektimuodot, jotka muodostetaan apuverbin kanssa. Ei-finitejä muotoja ovat infinitivit sekä participlit, joiden avulla ilmaistaan kielteisiä, aikaisia tai asteittaisia merkityksiä.

Taivutuksessa korostuvat vokaaliharmonia sekä konsonanttien astevaihtelu, joita säätelevät sekä sovelletut säännöt että kimurantit poikkeukset. Taivuttaminen on keskeinen osa suomen kieliopin rakennetta ja sen hallinta on oleellinen osa sanaston ja lauseenmuodostuksen ymmärtämistä.

Lisätietoja: konsonanttien astevaihtelu, vokaaliharmonia, taivutusjärjestelmät, komitatiivi.