taivutuksen

Taivutus on kielen morfologinen ilmiö, jolla sanan muoto muuttuu ilmaisemaan kieliopillisia suhteita. Se liittyy sanaan ja sen tehtävään lauseessa; taivutuksessa sanan loput tai joissakin tapauksissa stemmiin lisätään loppuja tai muutoksia, joilla ilmaistaan esimerkiksi sijamuoto, tieto lukumäärä, omistus tai aikamuoto.

Yleisimmän taivutuksen kohteita ovat sanat kuten substantiivit, adjektiivit ja pronominit sekä verbit. Nominatiivin, genitiivin, ositteiden ja muiden sijamuotojen kautta ilmaistaan suhteita paikkaan, omistukseen, määrään ja toimintaan. Esimerkiksi suomen kielen sana talo taipuu muun muassa talon (genitive), talossa (inessive) ja taloon (illative). Taivutus mahdollistaa lauseen sanajohdon ilman sanavartalon muuttamisen tarvetta suuresti.

Verbit taivutetaan persoonan ja luvun lisäksi aikamuodolle, moodille ja muille kategorialle. Esimerkiksi verbin kirjoittaa preesens muoto on minä kirjoitan, sinä kirjoitat ja hän kirjoittaa; imperfektiä varten on muodot kuten kirjoitin, kirjoitit, kirjoitti. Suomen kielessä taivutus on tyypillisesti suffixaalista: loppuliitteet lisätään sanan aivan loppuun, ja joskus runko voi muuttua äänteellisesti (konsonantti gradointi) osana taivutusta.

Taivutuksen yleislaatuisuus ja järjestelmän laajuus ovat keskeisiä suomalaisessa kielessä: sanojen muodot kantavat suurimman osan kieliopillisesta informaatiosta, mikä mahdollistaa ilmaisuvoimaisen ja vapaasti järjestettävän sanajärjestyksen. Taivutus on siten olennainen osa kielen rakennetta ja oppimisen keskeinen osa.