puheakti

Puheakti on kielenkäytön teko, jossa sanoilla tehdään jotakin muuta kuin väitetään. Puheaktit voivat muuttaa tilannetta tai suhteita vuorovaikutuksessa: esimerkiksi lupaaminen, kehotus, kiittäminen tai anteeksipyyntö ovat puheaktiensa ilmentymiä. Tällaiset teot ovat sekä sisällön (mitä sanotaan) että puheen tuottaman toiminnan voiman (miten sanottu vaikuttaa) kannalta olennaisia ja ne riippuvat kontekstista sekä puhujan intentiosta.

Käsitejuurta on lähinnä yleiskielessä ja filosofiassa valaissut J. L. Austin 1950-luvulla. Hän erotti kolme tasoa: lokutionaarinen teko (mitä sana tarkoittaa lausumana), illokutiivinen teko (miksi lausutaan, eli puheakti itsessään), sekä perlokutiivinen teko (miten kuulija reagoi). Tämä triadi on vaikuttanut laajasti kielitieteen pragmatiikan tutkimukseen. Searle, joka jatkoi Austinin työtä, toi järjestelmällisen luokituksen illokutiivisille teoille, jaettuna viiteen kategoriaan: representatiiviset, direktiiviset, komisiviiviset, ilmaisut sekä deklaratiiviset puheaktit.

Esimerkit: Representatiivinen puheakti väittää totuutta, esimerkiksi „Kaupunki on pääkaupunki Helsingissä.“ Direktiivinen puheakti kehottaa toimintaa, kuten „Sulje ovi.“ Komisiviivinen puheakti tekee sitoumuksen, kuten „Lupaan hoitaa tämän tehtävän huomenna.“ Ilmaisut ovat tunteita tai asenteita, kuten „Onnittelut!“ tai „Pahoittelen.” Deklaratiiviset puheaktit muuttavat sosiaalista tilaa heidän toimenpiteeseensä, esimerkiksi „Julistan teidät aviopuolisiksi.“ Puheaktit ovat alttiita kontekstille ja puhujan tarkoitusperille, ja niiden onnistuminen riippuu tilanteesta sekä kuulijan tulkinnasta. Käytännössä puheaktiyhteys näkyy sekä kielen teoriassa että sen sovelluksissa oikeudessa, koulutuksessa ja luonnollisen kielen käsittelyssä.