Puheaktit

Puheaktit ovat kielen toimintoja, joissa puhujan lausuma ei ainoastaan kuvaile maailmaa vaan suorittaa todellisia toimintoja suhteessa kuulijaan. Käsite nousi J. L. Austinin (How to Do Things with Words, 1960) työstä ja on keskeinen osa kieli- ja pragmatiikan tutkimusta. Austinin vaikutuksesta puheaktien teoria kehittyi myöhemmin John R. Searlen työssä, jossa puheaktiin kiinnitettiin enemmän huomiota.

Puheakti voidaan hahmottaa kolmessa tasossa: lokutionaarisessa teko (lausumisen kieli- ja sanamuoto), illokutionaarisessa teko (tarkoitettu toiminta, kuten väittäminen, kehoittaminen, lupaus, anteeksipyyntö tai julistus) sekä perlokutionaarisessa teko (vaikutus kuulijaan, esimerkiksi muutos mielipiteessä tai käyttäytymisessä).

Searlen viisi pääpuheakti-tyyppiä: representatiiviset (toteavat tai kuvailevat todellisuutta), direktiiviset (kehoittavat tai pyytävät), komissiiviset (sitoutuvat tulevaan toimintaan, kuten lupaukset tai uhkaukset), ekspressiiviset (ilmaisevat puhujan tunteita tai asenteita) sekä deklaratiiviset (muuttavat sosiaalista tilaa, kuten julistukset tai viralliset toimenpiteet).

Puheakti on keskeinen käsite pragmatiikassa: se korostaa, miten konteksti, osallistujien roolit ja valta sekä kielen konventiot vaikuttavat siihen, millaisia toimintoja lausumilla on. Puheaktiin liittyy lisäksi, että käytännöt vaihtelevat kieli- ja kulttuuriyhteyksissä; analyysi auttaa ymmärtämään muun muassa puheviestinnän, oikeudellisten tilanteiden sekä sosiaalisen vuorovaikutuksen dynamiikkaa.