polyeukleotyyppi

Polyeukleotyyppi on pitkä makromolekyyli, joka muodostuu nukleotydi-yksiköistä toisiinsa liittyneillä fosfodiesterisidoksilla. Tällaisia polynukleotyyppisiä molekyylejä ovat DNA ja RNA. Jokainen nukleotidi koostuu sokeriosasta (deoksiriboosi DNA:ssa, riboosi RNA:ssa), fosforihapporyhmästä ja emäksestä (A, C, G sekä T DNA:ssa ja U RNA:ssa). Emäkset parittuvat toistensa kanssa tietyllä sääntömallilla, mikä mahdollistaa rakenteen stabiilisuuden ja informaation lukemisen.

Rakenteeltaan polyeukleotyyppien ominaispiirteisiin kuuluu sokeri-phosphodiester-sidosten muodostama polaarinen luja ketju. DNA on tavallisesti kaksijuosteinen kaksoiskierre, jossa kaksi juostetta ovat toisiinsa antiparalleleja ja emäsparit A-T sekä C-G pitävät molemmat juosteet yhtenäisinä. RNA on useimmiten yksijuosteinen ja voi muodostaa monimutkaisia kolmiulotteisia rakenteita sekä toimia katalyyttisesti ribozymeissa.

Funktionaalisesti polyeukleotyyppien päätarkoitukset vaihtelevat. DNA toimii geneettisen informaation tallentajana ja välittäjänä solujen jakautuessa; RNA osallistuu informaation tulkintaan sekä proteiinisynteesiin ja joissakin tapauksissa toimii itsessään katalyyttisenä molekyylinä. Polyeukleotyyppien järjestys, pituus ja rakenne määrittävät geneettisen koodin sekä RNA-tuotteiden lajin ja määrän.

Syntyminen ja sovellukset: polyeukleotyyppien muodostuminen tapahtuu solussa entsymaattisesti (DNA- ja RNA-polymeraasit) sekä laboratorio-olosuhteissa kemiallisella synteesillä. Bioteknologiassa niitä hyödynnetään muun muassa genomin sekvensoinnissa, PCR- ja transkriptio-tutkimuksissa sekä geenieditoinnissa. Polyeukleotyyppien tuntemus on keskeinen osa modernia biologiaa ja genomitiedettä.