plastisoinnin

Plastisointi on prosessi, jossa polymeerimateriaalia tehdään joustavammaksi tai muovattavammaksi lisäämällä pehmittimeä (plasticizer) tai sekoittamalla sitä toisiin polymeereihin. Pehmittimen vaikutuksesta molekyylien välinen vuorovaikutus heikentyy, vapaa tilavuus lisääntyy ja lasittumislämpötila (Tg) laskee, mikä parantaa prosessointikykyä sekä lopullisten tuotteiden notkeutta ja joustoa.

Pehmittimien käytöllä voidaan vaikuttaa sekä materiaalin käsiteltävyyteen että sen mekaanisiin ominaisuuksiin. Yleisimmin plastisointi toteutetaan sulatuksessa, jolloin pehmittin sekoitetaan muoviin, sekä käytännön tuotteissa, joissa pehmittimen voidaan kohtuullisesti siirtää pois. On olemassa myös internal-plasticization -menetelmiä, joissa pehmittimen osuutta kasvatetaan siten, että se on osa polymeerin rakennetta. Plastisointi on erityisen yleistä vinylikovassa PVC-muovissa, mutta sitä hyödynnetään laajasti myös muissa polymeereissä, kuten polyuretaaneissa ja polyesterimateriaaleissa.

Pehmittimien tyyppejä ovat historiallisesti phthalates-ryhmän aineet (esim. DEHP, DINP, DIDP), jotka ovat saaneet sääntely- ja terveysriskien vuoksi käyttörajoituksia monissa maissa. Muita vaihtoehtoja ovat adipaatit, citraatit, polymeeriset pehmittimet sekä biopohjaiset tai uusiutuvista lähteistä johdetut aineet. Valinta riippuu sovelluksesta, kestosta sekä ympäristö- ja terveysriskien arvioinnista.

Käyttökohteita ovat muun muassa kalvot ja kalvopäällysteet, lattiamateriaalit, kaapeli- ja johdinsäkit sekä erilaiset sheetit ja kalvotuotteet. Plastisoinnin ominaisuudet vaikuttavat tuotteen toiminnallisuuteen, kuten joustavuuteen, kestävyyteen ja pitkäaikaiseen käyttöikään.

Katso myös: plastifiointi, pehmittimet, PVC, polymeerien fysikaaliset ominaisuudet.