passiivisuus

Passiivisuus tarkoittaa tilaa tai taipumusta pysyä toimettomana, olla ryhtymättä toimenpiteisiin tai antaa tilanteen muille ohjata kulkua. Se ilmenee, kun yksilö ei aktiivisesti vaikuta tapahtumiin, vaan tyytyy ulkoisiin olosuhteisiin tai muiden päätöksiin. Passiivisuus voidaan nähdä erillään aktiivisuudesta ja proaktiivisuudesta, jotka korostavat aloitteellisuutta ja oman toiminnan suunnittelua.

Taustatekijöitä ovat yksilön psyykkiset tilat, kuten matala itseluottamus, pelko epäonnistumisesta, oppiminen avuttomuuteen sekä aiemmat traumat. Yhteiskunnallinen ja organisatorinen konteksti voi myös muokata passiivisuutta: normit, rakenteelliset esteet ja epävarmuus voivat vähentää rohkeutta toimiin. Lisäksi terveysongelmat, uupumus tai masennus voivat lisätä passiivisuuden ilmentymiä.

Seuraukset voivat olla sekä haitallisia että sopeutuvia. Pitkäaikainen passiivisuus rajoittaa oppimista, urakehitystä ja hyvinvointia, mutta hetkellinen passiivisuus voi suojata yksilöä ylirasitukselta tai antaa tilaa harkinnalle ennen kannan ottamista.

Passiivisuutta arvioidaan sekä itsearvioinnin että ulkopuolisen havainnoinnin kautta. On tärkeä huomata, että termiä ei tulisi käyttää yksiselitteisesti henkilön luonteenomaisuuden leimaukseen, vaan se voi heijastaa tilanteellisia tekijöitä sekä rakenteellisia haasteita.

Käsitteelle löytyy käyttöä monilla aloilla, mukaan lukien psykologia, koulutus, työelämä sekä filosofia, joissa pohditaan yksilön toimijuutta ja vallankäyttöä suhteessa ympäröivään maailmaan.