pantheismi

Pantheismi on maailmankatsomus tai uskonnollinen oppi, jonka mukaan jumaluus ei ole erillinen persoonallinen olento, vaan yhtä kuin koko todellisuus. Jumala ilmenee luonnossa ja maailmankaikkeudessa, eikä se ole voimakas, tahdollinen olento, joka hallitsee maailmaa erillisenä toimijana. Toisin sanoen jumaluus on sisäänrakennettu osa kaikkea olemassa olevaa ja sen perusilmiöitä.

Sanan juurta ovat kreikan sanat pan meaning kaikki ja theos jumala. Pantheismin keskeinen ajatus on immanenssi: jumaluus on aina läsnä maailmassa, muttei välttämättä persoonallinen tai trascendenttinen.

Historia ja kehitys: Pantheismi on ollut läsnä jo antiikin ajattelussa, mutta merkittävimpiä muotoja kehitettiin varhaismodernilla aikakaudella Baruch Spinozan teoksessa Etiikka (1670), jossa Deus sive Natura – Jumala eli luonto – identifioidaan todellisuuden kanssa. Myöhemmin 1800– ja 1900-luvuilla ilmeni naturalistisia ja kirjallisia ilmentymiä, sekä filosofisia ja uskonnollisia muotoja, jotka painottavat jumaluuden ja luonnon yhtymää.

Muunnelmat ja suhde muihin oppisuuntiin: Pantheismi voidaan nähdä sekä teistisenä että luonnontieteellisenä suuntauksena; naturalistinen pantheismi korostaa jumaluuden ilmenemistä luonnollisessa järjestyksessä ilman henkilökohtaista jumalaa. Panenteismi, jonka nähdään erottuvan pantheismista, väittää että jumala sekä sisältää että ylittää maailmankaikkeuden.

Käytännön merkitys ja kritiikki: Pantheismi soveltaa jumaluuden käsitteen luonnon ja todellisuuden arvoihin, moraaliin ja ekologiaan. Kritiikit kiistävät jumaluuden henkilöllisyyden tai sen tarjoamat vastaukset pahanteolle ja ihmisen tarkoitukselle, mutta monet nykypäivän pantheistit pitävät näitä kysymyksiä osana kokonaisvaltaista luontosuhdetta.