oksidatiivisuus

Oksidatiivisuus on termi, jota käytetään kuvaamaan kykyä tai taipumusta käsitellä hapetusta sekä muodostua tai kertyä reaktiivisia happi- tai typpiradikaaleja (ROS/RNS). Biologiassa oksidatiivisuus viittaa hapettavien prosessien ja antioksidanttien järjestelmän välistä tasapainoa; kun tasapaino häiriintyy, syntyy oksidatiivista stressiä, jossa soluille voi aiheutua haittaa.

Lähteitä ja roolia ovat sekä endogeeniset että eksogeeniset tekijät. Mitokondrioiden tuottamat reaktiiviset hapen lajitteet syntyvät normaalissa energiantuotannossa, ja NADPH-oksidaasit sekä muut entsymaattiset reaktiot voivat lisätä ROS:ia. Ulkoiset tekijät kuten säteily, ympäristömyrkyt, tupakointi ja ruokavalion antioksidanttien niukkuus voivat vahvistaa oksidatiivista stressiä. Pienellä tasolla ROS ja valaiseva redox-signaalointi osallistuvat solujen viestintään ja säätelyyn; suurina määrinä ne voivat kuitenkin vaurioittaa lipideja, proteiineja ja DNA:ta sekä tuhota solukalvoja ja soluviestintää.

Mittaaminen ja puolustus ovat keskeisiä. Solujen antioksidanttipuolustus koostuu entsyymeistä kuten superoksidi-dismutaasista, katalaasista ja glutationin peroksidaasista sekä ei-entsymaattisista aineista kuten C- ja E-vitamiineista sekä glutationista. Biomarkkereita käytetään arvioimaan oksidatiivista vauriota (esim. lipidien peroksidaatio, 8-oxo-dG). Oksidatiivisen stressin rooli liittyy ikääntymiseen sekä moniin sairauksiin, kuten neurodegeneratiivisiin sairauksiin, sydän- ja verisuonitauteihin sekä syöksiin; antioksidanttien käyttö terveyden edistämiseksi saa vaihtelevia tuloksia kliinisessä tutkimuksessa.