nukleofiilisuus
Nukleofiilisyys (nukleofiilisyys) kuvaa aineen kykyä luovuttaa elektronipari elektronin puolelle reaktiossa, jolloin muodostuu kovalenttinen sidos elektrofiilin kanssa. Se on kontekstisidonnainen ominaisuus, jonka suuruus riippuu sekä elektronisista että steriilimääräisistä tekijöistä sekä reaktion ympäristöstä.
- Sähkövaraus ja elektronegatiivisuus: Negatiivinen tai epämagnetoitunut varaus lisää nukleofiilisuutta; matalampi elektronegatiivisuus voi vauhdittaa elektroniparin luovuttamista.
- Polari‑ ja pehmousuus: polarisoituneet (pehmeämmät) nukleofiilit reagoivat helpommin pehmeiden elektrofiilien kanssa; suurempi polarisoituvuus yleensä lisää nukleofiilisuutta.
- Steriikka: Ahdas rakenne ja suurikokoiset sivuryhmät hidastavat SN2-reaktioita johtuen steriettisestä esteestä.
- Soodaus (reaktiivisuus solventin mukaan): protisissa liuottimissa ionit ovat suuremmin hydronoidussa kuplassa, mikä voi vaimentaa nukleofiilisuutta. Polaarimuton
- Protiset liuottimet: ionit, kuten I– Br– Cl– F–, ovat useammin I– > Br– > Cl– > F– nukleofiilisessä järjestyksessä,
- Aproottiset liuottimet: nukleofiilisyys seuraa yleensä vahvemmin HB-ominaisuuksia; F– voi olla erittäin nukleofiininen, kun solvaus on vähäisempää.
- Nukleofiilisuus vs. perusteisuus: ne voivat poiketa, sillä jotkut aineet ovat sekä vahvoja nukleofiilejä että vahvoja aseteja.
Esimerkkejä ja sovellukset: OH–, CN–, MeO–, NR2– sekä petrokemialliset reagoijat kuten Grignard-reagentit ovat yleisiä nukleofiilejä; erilaiset