kilpailutuslainsäädäntö

Kilpailutuslainsäädäntö käsittelee niitä sääntöjä, joiden mukaan julkiset toimijat hankkivat tavaroita, palveluita ja rakennus- tai muita töitä. Keskeisenä tarkoituksena on turvata kilpailu, tasapuolinen kohtelu, läpinäkyvyys sekä julkisten varojen tehokas ja vastuullinen käyttö.

Lainsäädäntö kattaa sekä valtio-, kunta- että kaupungin tasojen hankinnat sekä tietyt rahoitus- ja käyttöoikeussopimukset. Se säätelee hankintojen suunnittelua, kilpailuttamista, sopimusten tekemistä sekä aikataulutusta ja hankintamenettelyn dokumentointia.

Euroopan unionin hankintadirektiivit muodostavat kehyksen, jota jäsenvaltiot implementoivat kansallisella tasolla. Direktiivit määrittävät muun muassa julkaisukynnykset, käytettävät menettelyt sekä julkisen ja yksityisen sektorin välistä tasapuolista kohtelua ja esteetöntä pääsyä tarjouskilpailuihin. Kansallinen lainsäädäntö vastaa näitä tavoitteita.

Tallennus- ja menettelytavat voivat sisältää avoimen menettelyn, rajoitetun menettelyn, kilpailullisen vuoropuhelun sekä neuvottelumenettelyn; lisäksi käytetään kehyssopimuksia ja dynaamista hankintajärjestelmää. Hankinnoissa voidaan asettaa sekä hinnan että taloudellisesti edullisen tarjous huomioiva tarjousvalinta sekä huomioida laatukriteerit, kokonaiskustannukset ja muut arvoon liittyvät tekijät.

Kelpoisuus- ja poissulkemiskriteerit sekä valmisteluprosessin läpinäkyvyys ovat keskeisiä. Tarjouskilpailu julkaistaan tyypillisesti Hilma-järjestelmässä, ja päätökset tehdään tasapuolisuuden ja syrjimättömyyden periaatteiden mukaisesti.

Suomessa hankintoja ohjaavat sekä EU-direktiivit että kansallinen lainsäädäntö, kuten julkisista hankinnoista ja käyttöoikeussopimuksista säätelevät säädökset. Valvontaan osallistuvat muun muassa Kilpailu- ja kuluttajavirasto sekä hallinto-oikeudelliset oikeusasteet, ja hankintapäätökset voivat olla valitusten kohteena.

Keinoja kehitetään jatkuvasti: digitalisaatio, kestävyys ja sosiaaliset hankintaperusteet lisäävät hankintojen vastuullisuutta ja innovaatiota.