hajoittuvuus

Hajoittuvuus on kemiallisen aineen tai tuotteen kykyä hajota ympäristössä erilaisten fysikaalisten, kemiallisten ja biologisten prosessien vaikutuksesta. Se kuvaa, kuinka nopeasti aine muuttuu yksinkertaisemmiksi yhdisteiksi tai kokonaan mineralisoituu, ja miten pitkään se pysyy ympäristössä. Hajoittuvuutta tarkastellaan erityisesti ympäristötalouden ja riskinarvioinnin yhteydessä, jossa arvioidaan aineen pysyvyyttä sekä mahdollisia pitkäaikaisia vaikutuksia ekosysteemeihin.

Hajoittuvuuteen vaikuttavat useat tekijät. Biologinen hajoaminen riippuu mikro-organismien aktiivisuudesta ja niiden hapetus-olosuhteista sekä aineen kemiallisesta rakenteesta. Kemiallinen hajoaminen kattaa hydrolyysin ja fotolyysin, joissa vesieliöille tai valolle altistuminen johtaa rakenteen katkeamiseen. Ympäristötekijät, kuten lämpötila, kosteus, pH ja otsonointi, sekä aineen pitoisuudet vaikuttavat prosessin nopeuteen. YhteENVYNC ympäristössä hajoittuvuutta ei välttämättä pidä samanlaisena ilmassa, vedessä tai maaperässä.

Mittaaminen ja luokittelu. Kansainvälisesti on kehitetty standardoituja testejä hajoittuvuuden arvioimiseksi. Valmiiksi hajoava (readily biodegradable) tarkoittaa, että aine osoittaa merkittävän biodegradoinnin lyhyessä ajassa standardoiduissa laboratorio-olosuhteissa (esimerkiksi OECD 301 -testit), usein noin 60 prosenttia haihtuu tai muuttuu 28 päivän kuluessa. Inherent biodegradability mittaa pidempikestoisempia, vähemmän tehokkaita biodegradointiprosesseja. Yleissääntönä hajoittuvuus heijastuu suoraan aineen pysyvyyteen (pysyvyys) ympäristössä.

Käytäntö. Hajoittuvuutta arvioidaan erityisesti säätelyssä ja ympäristötaloudessa. Regulatiivisesti vaikuttavat tekijät, kuten REACH-ohjelma, käyttävät hajoittuvuuden ja pysyvyyden arvoja, kun arvioidaan aineen ympäristövaikutuksia ja suojelutoimenpiteitä. Hajoittuvuus on keskeinen osa ympäristömallinnusta ja riskinarviointia.