fossilisaatioprosessien

Fossilisaatioprosessit ovat geologisia mekanismeja, joiden kautta eloperäiset jäännökset säilyvät fossiileina ja niistä muodostuu kiveä muistuttavia rakenteita. Prosessi alkaa kuoleman jälkeen, kun organismi haudataan nopeasti sedimenttiin ja hajotus hidastuu hapen puutteen sekä mikrobitoiminnan rajoittuessa. Sääteleviä tekijöitä ovat ympäristöolojen laatu ja vaihtelu, sedimentin koostumus sekä ajan kuluessa tapahtuva diagenesi, joka voi muuttaa alkuperäisen materiaalin rakennetta ja mineraalikoostumusta.

Yleisimmät fossilisaatiotavat ovat: permineralisaatio, jolloin orgaaninen aines täyttyy mineraaleilla ja rakenteet säilyvät; korvaus, jossa alkuperäinen materiaali korvataan mineraaleilla; sekä muotti- ja jäljennösmuodostumat, joissa organismin ulkoinen muoto tallennetaan muottina ja mahdollisesti täytetään mineraaleilla jäljennöksen saamiseksi. Carbonisointi eli hiilipitoisten jäännösten muodostuminen tapahtuu, kun orgaaninen aines tiivistyy ja näkyviin jää pääasiassa hiiliä. Pyritisaatio on mineraalien saostumista ympärille, usein pyriitin muodossa. Meripihkaan hautautuminen säilyttää pienet yksityiskohdat, kuten hyönteiset ja muut muodot.

Fossiilisaatioon liittyy vinoumia: suurin osa eliöistä ei fossilisoidu, ja säilymisen todennäköisyyteen vaikuttavat ympäristö, hapenkeskeisyys, sedimentaation nopeus sekä kemialliset olosuhteet. Fossilisaatioon liittyvä taphonomia auttaa ymmärtämään, miksi tietyt ryhmät ovat alttiimpia säilymään kuin toiset. Tutkijat käyttävät näitä prosesseja kuvatakseen muinaisten ekosysteemien rakennetta sekä evoluution suuntia.