erikoislainsäädäntö

Erikoislainsäädäntö tarkoittaa lainsäädäntöä, joka säätelee erityisiä toimialoja, olosuhteita tai poikkeuksellisia tilanteita ja joka täydentää tai poikkeaa yleisestä lainsäädännöstä. Tyyppisesti erikoislainsäädäntö luo erityisiä oikeus‑ ja velvollisuusasetuksia, toimivaltuuksia sekä sääntöjä niille aloille tai tilanteille, joissa yleislainsäädäntö ei riitä tai jossa tilanteet muuttuvat nopeasti.

Se voi olla pysyvää tai väliaikaista ja kohdistuu yleensä rajattuihin aiheisiin, kuten kansallisen turvallisuuden, kriisinhallinnan, kriisinhoidon tai talouden sääntelyn sekä tiettyjen sektorien, kuten energiantuotannon, liikenteen tai viestinnän, toimintaan. Erikoislainsäädäntö vaatii usein erikseen hyväksytyn oikeusperustan perustuslaissa sekä valvontamekanismeja, jotta perusoikeudet ja oikeusturva voidaan turvata. Lainvalmistelussa voidaan kiinnittää erityistä huomiota selkeyteen, kohdennettavuuteen sekä siihen, miten erikoislainsäädäntö suhteutuu yleiseen lainsäädäntöön.

Käytön käytännön vaikutuksia voivat olla nopeampi päätöksenteko tietyissä olosuhteissa tai tarkemmat säännöt, jotka soveltuvat vain tietyille toiminnoille. Toisaalta erikoislainsäädäntö voi heijastaa lainsäädännön lohkoja ja lisätä oikeudellisen epävarmuuden mahdollisuutta, jos se on liian hajanaista tai heikosti valvottua. Siksi riippumattomat valvontamekanismit, selkeät perusteet sekä säännöllinen arviointi ovat olennaisia.

Erikoislainsäädäntö ja yleislainsäädäntö sekä poikkeuslainsäädäntö ovat käsitteitä, joita käsitellään monissa oikeusjärjestelmissä; termien käytännöt vaihtelevat maiden välillä.