dissonanssia

Dissonanssia on musiikissa käytetty termi, jolla viitataan kahden tai useamman äänen samanaikaisessa soinnussa koettuun jännitteeseen tai epätasapainoon suhteessa konsonanssiin. Dissonanssi luo kuulijaan tarvetta.resolvea tai hakea vakaampaa lopetusta, ja se voi syntyä sekä intervallin ominaisuudesta että rytmistä, dynamiikasta tai soinnin rakenteesta. Dissonanssi ja konsonanssi muodostavat toiminnallisen kaksiulotteisen akselin, jonka mukaan sävellyksiä rakennetaan.

Akustisesti dissonanssia voidaan selittää taajuuksien välisillä suhteilla. Joidenkin intervallien koetaan yleisesti enemmän dissonanssin kaltaisina kuin toisten. Esimerkiksi pienet, suuret sekunnit sekä tritoni ovat perinteisesti olleet kuulijalle jännitteisiä, kun taas suuret ja pienet terssit sekä kvintiä ympäröivät soinnut voivat kuulua pehmeämmin. Dissonanssia usein vahvistaa taustalla oleva ruuhka tai beati-ilmiö, jolloin äänten väliset pienet taajuuserot aiheuttavat äännelaadulten vaihtelua.

Historian aikana konsonanssi–dissonanssi-kategoria on kehittynyt. Keskiaikaisesta ja renessanssin musiikista siirryttiin barokin ja klassismin aikana kohti tiukkaa funktionaalista harmoniaa, jossa dissonanssi toimi jännitteenä, joka piti ratkaista kohti vakaata sointua. Myöhemmin romantiikassa ja modernissa musiikissa korostettiin sekä tarvetta että rikkautta dissonanssipilviä hyödyntämällä, mukaan lukien atonaalisuuden ja mikrointervalien kokeilut.

Kulttuurilliset ja yksilölliset tekijät vaikuttavat, miten dissonanssia havaitaan. Perimät ja opetettu musiikillinen konteksti muovaavat tuntemusta, ja eri kulttuurit voivat painottaa eri intervalleja ja sointuvaihtoehtoja. Psykofysiologian mukaan dissonanssi syntyy sekä kuulon ilmiöistä että oppimisesta. Dissonanssia on siis sekä akustinen ilmiö että kulttuurinen käsitys, jota käytetään ilmaisuun, jännitteeseen ja tunteisiin.