Dissonanssi

Dissonanssi on musiikkiteorian käsite, jolla kuvataan äänien yhdistelmää, joka luo jännitettä, epävakautta tai tarvetta ratkaisuun. Dissonanssi on suhteellista: mitä pidetään dissonanttina, riippuu musiikillisesta traditiosta, virityksestä ja kontekstista. Dissonanssia voidaan tarkastella sekä samanaikaisina ääninä (harmoninen dissonanssi) että peräkkäisinä intervalleina (melodinen dissonanssi).

Historiallisesti länsimaisessa musiikissa dissonanssia säännösteltiin: keskiajan teoriassa tietyt intervallit koettiin dissonanttisiksi ja vaativat erityisen valmistautumisen sekä ratkaisuun johtavan liikkeen. Barokin ja funktionaalisen harmonian kehityksen myötä sointukulkuja pidettiin kohti konsonansseja, vaikka dissonanssia käytettiin yhä ilmaisun välineenä. 19. ja 20. vuosisadalla kromatismin ja laajennetun harmonian myötä dissonanssin rooli korostui, ja kokeellisuus johti atonaalisuuteen sekä uudenlaisiin sointikuvioihin.

Kuuntelukokemus vaikuttaa: dissonanssi syntyy sekä teoreettisesti määritellystä järjestelmästä että kyseiseen kontekstiin liittyvästä kuulijakokemuksesta. Psykoacoustisesti se liittyy beatien ja spektrin epäseparoituvuuteen sekä virityksen suhteisiin. Kulttuuriset tavat ja koulutus vaikuttavat siihen, miltä intervalla tai sointukuvio koetaan dissonanttina.

Esimerkkejä dissonanssista ovat esimerkiksi pienen sekunnin (pieni sekunti), tritone ja suurseptimi; tällaiset intervallit sekä laajennetut soinnunmuodostukset kuten diminished seventh -akordit ja klusterit voivat luoda jännitettä. Dissonanssia käytetään laajasti nykymusiikissa, jazzeissa, elokuvamusiikissa ja kokeellisessa musiikissa ilmaisun ja dynamiikan välineenä.

Lisätietoja: konsonanssi ja dissonanssi, harmonia ja viritys, viritysjärjestelmät (tasaviritys, just intonation), sekä kulttuurien välinen variaatio.