autoreaktiivisten

Autoreaktiiviset viittaa immuunijärjestelmän soluihin ja vasta-aineisiin, jotka reagoivat elimistön omiin kudoksiin. Tällaisia autoreaktiivisia T-lymfosyyttejä ja B-lymfosyyttejä sekä niistä syntyviä autoantikehopeja esiintyy normaalisti pieninä määrinä terveenkin yksilön immuunijärjestelmässä. Ne voivat pysyä passiivisina tai johtaa autoimmuuniin sekä kudosvaurioihin silloin, kun toleranssijärjestelmät pettävät.

Toleranssimekanismit ovat kehon keinoja hillitä autoreaktiivisuutta. Keskitetty toleranssi tapahtuu kehitysvaiheissa, kuten T- ja B-solujen valinnassa kateissa autoreaktiivisilta kloonilta. Periferinen toleranssi koostuu mekanismeista, kuten anergiasta, solujen poistoista ja regulatoristen T- solujen toiminnasta. Näiden järjestelmien rikkominen voi sallia autoreaktiivisten solujen aktiivisuuden ja altistaa autoimmuunille.

Autoreaktiivisuuden taustalla ovat useat tekijät. Molekulaarinen mimikry, jossa infektion aiheuttajat muistuttavat omia kudoksia, sekä sivullinen aktivaatio voivat laukaista autoreaktiivisen vasteen. Lisäksi epitoopin leviäminen (epitope spreading), geneettinen alttius (esim. HLA-alleelit) ja erilaiset ympäristötekijät voivat vaikuttaa riskin kohoamiseen. Somgisen hypermutaatio B-solujen reseptorivariabiliteetissa voi lisätä autoreaktiivisia spesifisyyksiä.

Käytännön merkitys on kliininen ja diagnostinen. Monilla ihmisillä on autoantikehot tai autoreaktiivisia soluja ilman oireita, mutta joillain nämä vasteet johtavat autoimmuunisairauksiin, kuten kilpparitauteihin, nivelreumaan tai keliakiaan. Diagnoosi perustuu kliiniseen kuvaan sekä autoantivasta-aineiden tai T-soluvasteiden laboratorioetsintään. Hoito kohdistuu immuunivasteen hillintään ja kudosvaurion estoon.