autoimmuuniviestintä

Autoimmuuniviestintä on käsite, jolla tarkoitetaan immuunijärjestelmän viestintäverkkojen virhetilaa, jossa kehon omat kudokset tulkitaan uhkaksi ja syntyy epätoivottu immuunivaste. Viestintäkanavina toimivat sytokiinit, kemokiinit ja solujen välinen vuorovaikutus, sekä autantigeenien esittely T- ja B-solujen välillä. Kun toleranssi kehon omien antigeenien suhteen pettää, autoaggressiivinen vaste voi aktivoida soluja, jotka hyökkäävät terveitä kudoksia vastaan.

Keskeiset mekanismit muodostuvat antigeenien esittelystä, T-solujen ja B-solujen aktivaatiosta sekä säätelijätekijöiden – kuten T-suppressoreiden – epäonnistumisesta. Aikaisemmin eristetyt kudokset voivat altistua jatkuvalle inflammaatiolle, jolloin sytokiinit kuten IL-1, IL-6 ja TNF-α ylläpitävät kroonista tulehdusta. Perinnölliset tekijät, erityisesti HLA-alelien hajonta, sekä ympäristötekijät kuten infektiot ja mikrobiotan koostumus vaikuttavat autoimmuuniviestinnän syntymiseen.

Yleisimmät autoimmuunisairaudien ryhmät ovat endokriinisia, nivel- ja sidekudossairauksia sekä neurologisia tiloja. Esimerkkejä ovat tyypin 1 diabetes, kilpirauhassairaudet, reumasairaudet ja multiple skleroosi. Diagnostiikassa käytetään autoantikroppien määrityksiä, kudostoleranssin arviointia sekä merkkiaineita tulehduksen seuraamisessa.

Hoito perustuu immuunijärjestelmän toiminnan hillintään tai eritoten sen virheellisen viestinnän korjaamiseen. Tämä sisältää kortikosteroideja, immuunivastetta vähentäviä lääkkeitä sekä biologisia lääkkeitä, jotka kohdistuvat sytokiineihin tai soluvälitteisiin signaaleihin. Tutkimuksessa painotetaan yksilöllistämistä, biomarkkereita ja uusien tavoitekohteiden löytämistä, jotta viestinnän virheet voidaan korjata tehokkaammin.