Värifilmimateriaaleja

Värifilmimateriaaleja tarkoitetaan valokuvafilmien koostumuksia, joissa kuvat tallennetaan väreinä. Ne sisältävät filmipohjan sekä useita emulsio- ja suojauskerroksia, joiden järjestys ja kemialliset valinnat määrittävät, miten valon vaikutus tallentuu ja miten kehitys muodostaa värin. Värifilmimateriaaleja käytettiin laajasti 20. vuosisadan loppuun asti, kunnes digitaalinen kuvaus alkoi vallita markkinoita.

Filmipohja koostuu nykyään useimmiten polyesteristä; aiemmin käytettiin cellulose-triacetat- tai muita materiaaleja. Pohjan päälle sijoitetaan alikerros, anti-halation-kerros ja suojakerrokset. Näiden päälle asetetaan itse värinsensitiiviset emulsio-kerrokset, jotka ovat herkkiä valon eri aallonpituuksille.

Värifilmissä on kolme värinsensitiivistä emulsio-kerrosta: sinisensitiivinen, vihersensitiivinen ja punasensitiivinen. Näissä kerroksissa on värikooperit, jotka kehityksen aikana muodostavat keltaisen, magentan ja syaani-väriaineen. Käytännössä sinisensitiivinen kerros muodostaa keltaisen väriaineen, vihersensitiivinen magentan ja punasensitiivinen syaani-väriaineen. Kehitysprosessissa hopea- ja väriainejäämät poistuvat ja lopullinen kuva muodostuu.

Kerrokset on järjestetty siten, että anti-halation kerros estää valon takaisinheijastumista emulsioon ja suojakerroksilla suojataan herkkiä aineita. Prosessointi tapahtuu tyypillisesti C-41- tai E-6-tyyppisillä kehityssykleillä: C-41 on tarkoitettu värinegatiivifilmeille ja E-6 värireversalfilmeille. Prosessi sisältää kehityksen, hapetuksen ja kiinnityksen sekä stabiloinnin, joiden aikana muodostuvat sekä kuvan värit että poistuvat epätoimivat jäänteet.

Värifilmimateriaaleja kehitettiin 1930-luvulta lähtien (esim. Kodachrome, Agfacolor) ja niitä paranneltiin vuosikymmenten mittaan paremman herkkyyden, sävyn ja kestävyyden saavuttamiseksi. Digitaalisen kuvaamisen yleistyessä niiden kaupallinen käyttö on vähentynyt, mutta ne ovat edelleen tärkeä osa konservaatiota, taide- ja harrastuskäyttöä sekä arkistointia.

---