Viittaamiskäytäntö

Viittaamiskäytäntö tarkoittaa tieteellisessä kirjoittamisessa noudatettavien sääntöjen ja käytäntöjen kokonaisuutta, jonka tarkoituksena on antaa tunnustus lähteille, mahdollistaa lukijan lähteiden jäljittäminen sekä ehkäistä plagiointia. Viittaaminen rakentaa kirjoituksen luotettavuutta ja osoittaa, miten tutkimusperusta muodostuu.

Viittaukset jakautuvat kaksiin pääosan kohteeseen: tekstin sisäiset viitteet ja lopullinen lähdeluettelo. Tekstin sisäiset viitteet voivat esiintyä tekijä–vuosi -tyylinä (esim. Kauppinen, 2020) tai numeroimattomina, riippuen käytetystä viittausjärjestelmästä. Lähdeluettelo sisältää kaikkien käytettyjen lähteiden täydelliset bibliografiset tiedot, kuten tekijät, julkaisuvuoden, otsikon, julkaisijan tai lehden nimen, volyymin, numeron, sivut sekä DOI:n tai URLin. Verkkolähteille voidaan lisäksi merkitä käytetyn version tai viimeisimmän käytön päivämäärä.

Lähdeluetteloon viitataan yhdenmukaisesti koko kirjoituksen ajan. Lainaukset voivat olla suoria lainauksia tai parafrasointeja. Suora lainaus merkitään lainausmerkeillä ja siihen lisätään sivunumero tai vastaava osoite, kun se on saatavilla. Parafraasin yhteydessä tapping-lähdettä kuitenkin edelleen tulee viitata, jotta alkuperäisen ajatuksen omaperäisesti muotoiltu ilmaisut viedään omalle vastuulleen ja lähde osoitetaan.

Viittaamiskäytäntöjä koskevat ohjeet voivat vaihdella tieteenalasta ja oppilaitoksesta riippuen. Monilla aloilla sovelletaan sekä yleisiä viittausjärjestelmiä (kuten APA, Chicago, MLA, Vancouver) että institutionaalisia ohjeita. Tärkeintä on noudattaa valittua järjestelmää johdonmukaisesti ja varmistaa viitteiden sekä lähdeluettelon täydellisyys ja paikkansapitävyys.