Verisuonitetusta

Verisuonitus on prosessi, jossa kudokseen muodostuu tai laajenee verisuoniverkosto, tarjoten kudokselle verenkiertoa sekä happea ja ravinteita. Verisuonitetusta käytetty kuvaus viittaa siihen, että kyseinen kudos on saanut verisuonien verkoston, ja sen terveys sekä toimintakyky riippuvat tästä verenkierrosta. Termiä käytetään yleisesti lääketieteessä, histologiassa ja biotieteissä kuvaamaan kudoksen kykyä tai tilaa olla verisuonitettu.

Prosessi muodostuu pääosin angiogeneesistä ja vasculogeneesistä. Angiogeneesiä tapahtuu aikuisilla pääasiassa haavoittumis- ja paranemisvaiheissa sekä kudosten kierron aikana, kun uudet verisuonet muodostuvat olemassa olevista palkkirakenteista. Vasculogeneesi tarkoittaa uusien verisuonten syntyä verenpunasolujen esiasteista ja on tärkeä alun perin sikiönkehityksessä. Tärkeimmät säätelijät ovat hypoksiaa seuraavat tekijät, kuten HIF-1α, sekä verisuonikasvutekijät VEGF ja FGFs, lisäksi PDGF ja muita signaaleja sekä ECM:n remodelointi MMP-entsyymien avulla. Verisuonitus edellyttää myös pericyttien ja sileälihassolujen tukea verisuonten stabiloitumiselle.

Käytännön merkitys ja sovellukset ovat laajat. Riittävä verisuonitus on elintärkeä kudosrakenteiden siirtojen ja injektoitavien biomateriaalien menestykselle sekä kudos- ja elinrakentamisessa. Toisaalta epätyydyttävä verisuonitus voi johtaa nekroosiin ja graftin epäonnistumiseen. Tumorimallissa verisuonitus voi edistää kasvu- ja leviämisprosesseja, mikä tekee angiogenesisin säätelystä terapeuttisen kohteen.

Arvioinnissa käytetään histologista tarkastelua sekä kuvantamismenetelmiä kuten doppler-ultraäänikuvaus, MRI- ja CT-angiografia sekä verenkierroon perustuvia perfuusioennusteita. Verisuonituksen tila vaikuttaa kudoksen toimintaan ja hoitopäätöksiin.