Tajuttomuus

Tajuttomuus on suomalainen termi, joka tarkoittaa menettäytymistä tai merkittävää heikentymistä tajunnassa eli vastaanottamisen ja reagoimisen kyvyssä. Se on oire, ei erillinen sairaus, ja sen kesto sekä syyt voivat vaihdella suuresti. Tajuttomuus voi ilmetä esimerkiksi äkillisen synkoopin (ohimenevän tajuttomuuden) tai pidempiaikaisen koomaan johtavan tilan muodossa.

Tajuttomuuden yleisiä erotteluita ovat synko- ja koomavaihe. Synkoopissa tajuttomuus on lyhytaikainen ja henkilö palautuu nopeasti, usein makuuasennossa, kun verenkierto ja aivoverenkierrot normaaloituvat. Kooma puolestaan on pitkäkestoisempi tila, jossa henkilö on vaikeasti tai mahdottomasti herätettävissä ja reagointi on vähäistä tai olematonta; aivojen toiminta on heikentynyt monin tavoin. Taustalla voi olla sekä neurologisia että systeemisiä syitä.

Mahdollisia syitä ovat sydän- ja verenkiertoelinten ongelmat (esim. rytmihäiriöt, verenkiertohäiriöt), aivoperäiset sairaudet (trauma, stroke, epilepsia), metaboliset tai elektrolyyttihäiriöt (hypoglykemia, maksasairaudet, munuaisten vajaatoiminta, natriumpitoisuudet), toksiset tai päihteelliset vaikutukset (lääke- ja huumehaitat, alkoholi), infektiot (meningiitti, enkefalopatia) sekä muut vakavat tilat.

Arviointi ja hoito alkavat elv- ja hätätilanteiden perusperiaatteista: ilman-, hengitys- ja verenkiertoelimet (ABCs), tajunnan tason mittaus (esim. Glasgowin koma-asteikko), sekä perustutkimukset (veret, verensokeri, EKG, verenpaine, mahdolliset kuvantamistutkimukset). Hätätilanteessa hoitoon sisältyy oikea asento, hengityksen turvaaminen, tarvittaessa happihoito ja glukoosin antaminen hypoglykemian epäilyssä; etiologinen hoito vaihtelee syyn mukaan (esim. vasta-aineet, antidootit, kirurginen hoito).

Tajuttomuudella on monia mahdollisia ennusteita, jotka riippuvat syystä, tajuttomuuden kestosta ja nopeasti toteutetusta hoidosta. Synkoopit voivat olla melko vaarattomia, kun taas koomasta toipuminen riippuu usein taustakriteereistä.