Taivutusilmiötä

Taivutusilmiötä tarkoitetaan ilmiötä, jossa sanan muoto muuttuu ilmaisemaan kieliopillisia katego­rioita, kuten sijamuotoa, lukua, persoonaa, aikaa tai moodia. Taivutus on osa morfologiaa, ja sitä esiintyy kaikissa taivuttavissa kielissä. Tämän ilmiön myötä sama sanavartalo voi esiintyä useissa taivutusmuodoissa, muodostamalla paradigman.

Taivutusilmiöihin liittyy sekä rakenteellisia että äänneopillisia muutoksia. Yleisin mekanismi on affiksien lisäys: sanaan liitetään päätteitä tai muita liitteitä, joilla ilmaistaan omistus, sijainti, määrä tai ajan ilmau­mus. Joissakin kielissä lisäksi taivutus sisältää sisäisiä muutoksia; tätä kutsutaan allomorfiksi. Esimerkkinä suomen kielestä: sana koira saa muotoja kuten koiran (genetiivi), koiraa (partitiivi), koirassa (inessiivi) sekä koirat (monikko).

Taivutusilmiöt voivat olla sekä säännöllisiä että epäsäännöllisiä. Säännölliset taivutusmallit noudattavat yhdenmukaisia kaavoja, kun taas epäsäännölliset vaativat yksilöllistä muistamista. Taivutus voi myös vaihdella sanavartalon luokan mukaan ja olla seurausta historiallisesta kehityksestä, mikä näkyy kielikohtaisina paradigmoina.

Kielitieteessä taivutusilmiöitä tarkastellaan morfologian ja syntaksin rajapinnassa. Ne mahdollistavat lauseen merkityksen ja rakenteen ilmaisun sekä antavat tietoa sanan roolistaan lauseen kontekstissa.

Katso myös: taivutus, morfologia, allomorfia.