Säteilyaltistusta

Säteilyaltistus tarkoittaa yksilön tai kohteen altistumista ionisoivalle säteilylle, jolloin kudoksille voiIM tulla säteilyenergiaa. Altistusta voi syntyä luonnollisesti, kuten kosmiselta taustalta, radonista ja maaperän radioaktiivisista aineista, sekä keinotekoisesti lääketieteellisissä tutkimuksissa, ydin- ja teollisuustoiminnoissa sekä säteilykäsittelyissä. Säteilyturvallisuus keskittyy riskien arviointiin, suojeluun ja altistuksen minimoimiseen.

Mittaukset ja yksiköt: Ionisoivan säteilyn vaikutusta mitataan annoksilla. Absorboitu annos, mitattuna Grayllä (Gy), kuvaa energian imeytymistä massayksikköä kohti. Biologisen riskin arvioimiseksi käytetään ekvivalentti-annosta, jonka yksikkö on Sievert (Sv), sekä tehokasta annosta, joka kuvaa kokonaisriskiä eri elinjärjestelmien mukaan. Käytännössä henkilöstöä seurataan dosimetreillä ja ympäristöä monitoroidaan.

Säteilyn terveysvaikutukset riippuvat annoksesta ja altistumisjakson kestosta. Suuret annokset voivat aiheuttaa deterministisiä vaikutuksia, kuten kudosvaurioita ja säteilysairautta. Pienet, pitkään kestäneet altistukset lisäävät stohastista riskiä, esimerkiksi syövän todennäköisyyden kasvaessa annoksen mukana. Raskauden aikana sikiön herkkyys altistukselle voi olla erityisen merkittävä.

Turvallisuus ja suojelu: ALARA-periaate (aina mahdollisimman alhainen annos) ohjaa säteilyn käytön suunnittelua ja käytäntöjä. Suojaukset, riittävä etäisyys lähteestä sekä aika- ja tekniset rajoitukset vähentävät altistusta. Lääketieteessä annostelua optimoidaan ja jokainen tutkimus on perusteltu ja harkittu.

Säteilyn hallinta ja sääntely: Kansainväliset ohjeistukset, kuten ICRP ja IAEA, sekä kansalliset viranomaiset (esim. STUK Suomessa) valvovat käytäntöjä. Julkisen altistumisen vuotuinen efektiivinen annos on noin 1 mSv, työntekijöillä noin 20 mSv vuodessa (keskimääräinen viiden vuoden ajanjakso, maksimissaan 50 mSv yhdessä vuodessa).