Ravinnekäyttötehokkuus

Ravinnekäyttötehokkuus, tai nutrient use efficiency (NUE) englanniksi, on käsite, joka kuvaa kuinka tehokkaasti organismi, kuten kasvi tai eläin, pystyy hyödyntämään saamansa ravinteet. Kasvissa ravinnekäyttötehokkuus mittaa sitä, kuinka paljon biomassaa tuotetaan tiettyä ravinteiden määrää kohden. Korkea ravinnekäyttötehokkuus tarkoittaa, että kasvi tarvitsee vähemmän tiettyä ravinnetta saman biomassamäärän tuottamiseksi, mikä on tärkeää esimerkiksi maataloudessa ja kestävän kehityksen kannalta.

Mekanismi, jolla ravinnekäyttötehokkuus ilmenee, on monimutkainen ja sisältää useita fysiologisia ja molekyylitason prosesseja. Kasveilla tämä voi tarkoittaa esimerkiksi tehokkaampaa ravinteiden ottojuurista, niiden kuljetusta kasvin eri osiin, sekä ravinteiden optimaalista käyttöä aineenvaihdunnassa, kuten fotosynteesissä ja proteiinien synteesissä. Geenit ja ympäristötekijät, kuten valo, vesi ja lämpötila, vaikuttavat myös merkittävästi ravinnekäyttötehokkuuteen.

Ravinteiden tehokas käyttö vähentää tarvetta lannoitteiden käytölle, mikä puolestaan pienentää ravinnehuuhtoumien riskiä vesistöihin ja vähentää fossiilisten polttoaineiden käyttöä lannoitteiden valmistuksessa. Tutkimus ravinnekäyttötehokkuuden parantamiseksi on aktiivista, ja sen tavoitteena on kehittää viljelykasveja, jotka pystyvät tuottamaan enemmän satoa vähemmillä ravinteilla, edistäen näin ruokaturvaa ja ympäristön hyvinvointia. Eläimillä käsite liittyy ruokavaliosta saatujen ravintoaineiden hyödyntämiseen kasvussa, lisääntymisessä tai ylläpidossa.