Radiotutkimukseen

Radiotutkimukseen on suomalaisessa tieteellisessä keskustelussa käytetty termi, jolla viitataan tutkimukseen, jossa kehitetään ja tutkitaan sähkömagneettisia radioaaltoja sekä niihin liittyviä ilmiöitä. Se kattaa sekä teoreettisen fysiikan että soveltavan teknologian osa-alueet, joissa keskitytään radioaaltojen lähteisiin, niiden kulkuun ja mittaukseen sekä signaalien käsittelyyn ja analysointiin.

Historiaan kuuluu radioaaltojen ilmiöiden oivaltaminen 1800- ja 1900-lukujen aikana sekä niiden käyttöönotto viestinnässä ja havainnointitekniikoissa. Radiotutkimus kehittyi nopeasti, kun koeympäristöt ja suurimuotoiset havainto- sekä mittausjärjestelmät kehittivät osaamista antennien, vastaanottimien ja tiedon käsittelyn aloilla.

Keskeisiä osa-alueita ovat radioastronomia, jossa tarkkaillaan taivaankappaleiden lähettämää radioaaltoa; telekommunikaatiotutkimus, joka parantaa radiota ja mikrosäteilyn tiedonsiirtoa; sekä radar- ja etäaistimustekniikat. Tutkimuksessa käytetään sekä laboratoriokokeita että kenttähavaintoja, ja analyysissä hyödynnetään spektrianalyysiä sekä signaalinkäsittelymenetelmiä.

Menetelmät sisältävät teoreettisen mallintamisen, antennirakenteiden suunnittelun sekä mittausjärjestelmien kehittämisen. Suuremmissa tutkimusinfrastruktuureissa, kuten radioteleskoopeissa, kerätään havaintoja kosmisista radiolähteistä.

Sovellukset ulottuvat tieteellisestä ymmärryksestä käytännön tekniikoihin, kuten tiedonsiirtoon, satelliittiviestintään, sekä meteorologiseen ja maantieteelliseen etäkuvaukseen. Radiotutkimus vaikuttaa myös akateemisessa ja teollisessa tutkimuksessa prototyyppien kehittämiseen.

Toimintaan liittyy säteily- ja radioverkon turvallisuustoimenpiteet sekä spektrin käyttöä säätelevä lainsäädäntö ja viranomaismääräykset. EM-suojaus ja häiriönhallinta ovat keskeisiä kehityskohteita.

Lisätietoja saa aihepiireistä kuten radioastronomia, radiotekniikka ja radiometria.