Röntgenkuvantaminen

Röntgenkuvantaminen on lääketieteellinen kuvantamismenetelmä, jossa röntgensäteitä käytetään sisäisten rakenteiden ja elinten visuaaliseen tarkasteluun. Säteily kulkee kudosten läpi ja eri kudokset absorboivat säteilyä eri tavoin, mikä antaa kontrastia ja mahdollistaa luiden, pehmytkudosten ja muiden rakenteiden näkyvyyden.

Röntgenkuvantamiseen käytetään useita tekniikoita. Natiiviröntgenkuvaus tuottaa kahden ulottuvuuden kuvan kudosten varjoista. Fluoroskopiaa käytetään reaaliaikaisen liikkuvan kuvan saamiseen. Keuhko-, luu- ja hammasröntgen sekä vatsan alueen tutkimuksia tehdään laajasti. Tarkempaa kolmiulotteista kuvausta varten voidaan käyttää tietokonetomografiaa (TT), joka rakentaa yksityiskohtaisia kuvia useista peräkkäisistä kuvista.

Varjoaineet parantavat rakenteiden erottuvuutta. Jodiin perustuvat varjoaineet annetaan yleensä suonensisäisesti tai suoraan verenkiertoon ja niitä käytetään erityisesti verisuonten ja pehmytkudosten arvioinnissa. Bariumia sisältävät varjoaineet annetaan suun kautta tai perä kautta ruoansulatuskanavan kuvauksessa. Varjoaineiden käyttöön liittyy riskejä, kuten allergiset reaktiot ja harvinaisissa tapauksissa munuaistoiminnan tilapäinen heikkeneminen, joten ennen tutkimusta arvioidaan potilaan terveydentila.

Käyttökohteita ovat esimerkiksi luu- ja nivelvammat, keuhkosairaudet, hammasröntgenkuvat sekä vatsan ja suoliston rakenteiden arviointi. Röntgenkuvantamista voidaan käyttää myös ohjaamaan diagnoosiin liittyviä toimenpiteitä, kuten biopsioita ja katetrointia, sekä seuraamaan hoidon vaikutusta.

Röntgenkuvantamisen yhteydessä potilaalle aiheutuva säteily on ionisoivaa ja siihen liittyy riskejä. Noudatetaan ALARA-periaatetta eli niin pientä annosta kuin on käytännössä mahdollista. Turvallisuus riippuu oikeasta suojauksesta, raskauden tilan huomioimisesta sekä varjoaineiden käytöstä. Potilaan tulee ilmoittaa raskaudesta, munuaissairauksista ja allergioista.

Röntgenkuvantaminen on yleisesti nopea ja kustannustehokas menetelmä, mutta se tuottaa 2D-projektioita, jolloin pehmytkudosten yksityiskohdat voivat jäädä epäselviksi. Tekniikan kehitys, kuten digitaalinen radiografia ja CT, parantaa diagnosointia samalla, kun annostusta pyritään pienentämään.