Paretotasapainoon

Paretotasapainoon on talousteoriassa käytetty käsite, jossa resursseja allokoidaan niin, ettei kenenkään asemaa voi parantaa ilman, että jonkun muun asema heikkenee. Nimitys viittaa italialaisen taloustieteilijän Vilfredo Pareton nimeen.

Määritelmä: Olkoon X-allokaatio ja u_i(x) kunkin osallistujan i hyötyfunktio tilan x mukaan. X on pareto-tehokas (pareto-tasapainoon) jos ei ole olemassa y, jolla u_i(y) ≥ u_i(x) kaikille i ja jollakin i:llä u_i(y) > u_i(x). Toisin sanoen, ei ole Pareto-parannusta.

Useita ovat Pareto-tehokkaita allokaatioita; tällöin puhutaan Pareto-rajapinnasta. Pareto-tasapainoon liittyy käsite “Pareto-parannus”: tilanne, jossa jollekin parempi asema voitaisiin saavuttaa ilman, että kenenkään muu asema heikkenee.

Käytännössä käsite on keskeinen welfare-ekonomian arvioinnissa sekä peliteoriassa ja mekanismisuunnittelussa. Se mittaa tehokkuutta, mutta ei määrää tulo- tai voimavarojen jakamisen oikeudenmukaisuutta.

Siksi monet järjestelmät käyttävät yhdessä Pareto-tehokkuuden kanssa muita periaatteita, kuten oikeudenmukaisuutta, tulonjakoa tai sosiaalisen hyvinvoinnin mittareita, kun arvioidaan politiikkoja ja allokaatioita.

Rajoitukset: hyötyfunktioiden tulkinta voi olla subjektiivista; utiliteetit voivat olla ordinalisia, eikä Pareto-tehokkuus yksin riitä määrittämään parasta politiikkaa.

Historia: Käsite juontaa juurensa Vilfredo Pareton tutkimuksista 1800-luvun lopulla ja on sittemmin vakiinnuttanut paikkansa welfare-ekonomian työkaluna.