Osseointegraatio

Osseointegraatio on biologinen prosessi, jossa elävä luukudos muodostaa suoran rakenteellisen ja toiminnallisen yhteyden implantin pinnan kanssa. Tämä yhteys muodostuu ilman välivaiheena olevia fibrosejä, jolloin implantti saa kiinnittyvän ja kestävän tuen sekä puristus- että vetorasitukselle.

Historian mukaan osseointegraation käsite kehitettiin 1950–1960-luvuilla ruotsalaisen tutkijan Per-Ingvar Brånemarkin tutkimuksissa, ja ensimmäiset osseointegroidut hammasimplantit toteutettiin ihmisten suussa 1960-luvulla. Termi osseointegraatio on vakiintunut 1970-luvulla. Alun perin ilmiö havaittiin hammasimplantologiassa, mutta sen periaatteita on sovellettu myös ortopedisiin implantteihin ja muihin tuki- ja liikuntaelimistön kiinnitysjärjestelmiin.

Mekanismin kannalta keskeistä on materiaalin biokompatibiliteetti sekä implantin pinnan ominaisuudet. Yleisimmin käytettävä materiaali on titaani tai sen alloys, joiden pinnan karheus, porositeetti ja mahdolliset pinnoitteet (esim. hydroksidiapatiitti) parantavat luukontaktin muodostumista. Käynnissä on sekä primaarinen vakaus paikoillaan että sekundaarinen vakaus, joka kehittyy ajan myötä osseointeesin myötä. Paranemisaika ja luunmutaation suhde riippuvat luun määräyksestä ja laatuun sekä epäedullisista tekijöistä, kuten tupakoinnista.

Käytännössä osseointegraatiota hyödynnetään hammasimplanteissa sekä ortopedisissa implantaatioissa, kuten nivel- tai raajaintää käytettäessä. Hyödyt ovat pitkäaikainen kiinnitys sekä luun hyödyntäminen kuormituksessa; haasteiksi muodostuvat potilaskohtaiset tekijät (osteoporoosi, diabetes, tupakointi) sekä infektiot, kuten peri-implanttiitti. Tutkimus keskittyy pinnan optimointiin, materiaalien uusiin pinnoitteisiin ja vuosittaisen seurantatekniikan kehittämiseen.