Ongelmalähtöinen

Ongelmalähtöinen oppiminen on oppimismalli, jossa oppiminen käynnistyy ja kehittyy asettamalla opiskelijat kohtaamaan monimutkaisen, avoimen ongelman. Tämän lähestymistavan keskiössä on ryhmätyö, jossa opiskelijat määrittelevät tiedontarpeet, keräävät ja arvioivat lähteitä sekä kehittävät ratkaisuja. Opettaja toimii fasilitaattorina, ohjaa keskustelua ja tukee oppimisen etenemistä sen sijaan että toimisi ainoastaan tiedon jakajana.

Mallin juuret ovat McMasterin yliopistossa Kanadassa 1960–1970-luvulla, jossa lääketieteen koulutuksessa kehitettiin ongelmalähtöinen oppiminen. Siitä on laajennuttu monille aloille, kuten terveydenhuollon lisäksi insinööri-, liiketalouden sekä sosiaalialan koulutukseen ja ammattioppimiseen.

Keskeisiä piirteitä ovat todellisuuspohjaisuus, ongelman ohjaama oppiminen sekä itseohjautuva tiedonhankinta ja -arviointi. Oppiminen on usein iteratiivista: opiskelijat reflektoivat omaa oppimisprosessiaan ja soveltavat uutta tietoa ongelman ratkaisemiseen. Arviointi sisältää usein autenttisia tehtäviä, portfolioita ja ryhmäarviointia.

Käyttökohteet ja sovellukset vaihtelevat aloittain, mutta ongelmalähtöistä oppimista pidetään erityisen hyödyllisenä tilanteissa, joissa ongelmat ovat monitaitoisia ja ratkaisut vaativat soveltavaa osaamista, kuten kliinisessä harjoittelussa, suunnitteluprosesseissa, projektityöskentelyssä sekä case- tai projektiperusteisessa opetuksessa.

Edut sisältävät kriittisen ajattelun, yhteistyötaitojen ja itseohjautuvuuden kehittymisen sekä oppimisen mielekkyyden lisääntymisen. Haasteisiin kuuluvat opettajan vaativa fasilitaattorirooli, vaativa valmistelu ja aikataulutus sekä riippuvuus ryhmädynamiikasta sekä ohjauksen laadusta.