Oikeusnormit

Oikeusnormi on oikeusjärjestyksen perusyksikkö, yleisesti ja abstraktisti määritelty sääntö, joka ohjaa oikeudellisesti merkittäviä tilanteita. Se asettaa velvollisuuksia, oikeuksia tai toimintamahdollisuuksia ja sitoo sekä yksilöitä että julkisyhteisöjä noudattamaan sääntöä. Oikeusnormi on tarkoitettu yleiselle sovellettavuudelle eikä yksittäisiin tapauksiin räätälöidyille ohjeille.

Lähteet ja tasot: Suomessa oikeusnormit muodostuvat perustuslaista, laeista ja asetuksista sekä oikeuskäytännöstä ja oikeusopista. Lisäksi voidaan huomioida tavanomaiset normit osana oikeudellista järjestystä. Positiivinen oikeus tarkoittaa kirjattuja, noudatettavia normeja, kun taas muut vaikutteet voivat löytää sijansa oikeudenkäytäntöön ja oikeuskirjallisuuteen.

Käyttö ja luokittelu: Oikeusnormit jaetaan usein substansiivisiin (oikeuksista ja velvollisuuksista sääteleviin) sekä menettelyllisiin (menettelysääntöihin, esimerkiksi prosessien kulkuun). Ne voivat olla julkisoikeudellisia tai yksityisoikeudellisia sekä yleis- että erityistasoisia, riippuen siitä, keihin ne soveltuvat ja millaista sääntelyä ne tarjoavat.

Soveltaminen ja tulkinta: Oikeusnormit pannaan täytäntöön ja tulkitaan oikeuslaitoksen toimesta. Tulkinnassa korostuvat sanojen merkitys, lainsäädännön kokonaisuus sekä kohtuullinen ja looginen tulkintatapa; tilanteissa, joissa sääntö ei yksiselitteisesti riitä, käytetään oikeuskäytäntöä ja oikeusopillista harkintaa.

Esimerkkejä: Rikosoikeudellinen normi kieltää teon, verotusnormi määrää veron suorittamisen, sopimusnormit määrittelevät osapuolten oikeudet ja velvollisuudet. Oikeusnormit muodostavat perustan oikeudenkäytölle ja oikeussuhteiden järjestämiselle.