oikeuskirjallisuuteen

Oikeuskirjallisuuteen on yleiskielinen termi, jolla viitataan oikeudellisen aikakirjallisuuden ja -tiedon kokonaisuuteen. Suomessa termiä käytetään sekä tutkimuslähteenä että alana, joka kattaa sekä primaarilähteet että toissijaiset lähteet. Illatiivin muoto oikeuskirjallisuuteen esiintyy usein koulutuksellisissa ja bibliografisissa yhteyksissä, kun puhutaan siirtymisestä usein yksittäisten oikeudellisten tekstien tai aineistojen pariin laajemman oikeuskirjallisuuden tutkimiseen.

Oikeuskirjallisuus jakaantuu tavanomaisesti kahteen pääosaan: primaarilähteisiin ja sekundaarilähteisiin. Primaarilähteisiin kuuluvat lainsäädäntö, säädökset, hallintopäätökset sekä oikeuskäytäntö. Sekundaarilähteisiin kuuluvat oikeustiede, oikeusfilosofia, oikeudellinen literaari ja kommentaarit, tapahtumalähteet, oikeusennakkot ja oikeudelliset oppikirjat sekä yleiset oikeudelliset käsikirjat. Lisäksi alaan kuuluu oikeudenalaiseen keskusteluun ja vertailuun liittyvä monografiakirjallisuus sekä oikeusalan aikakauslehdet ja yliopistojen julkaisut.

Oikeuskirjallisuuden tarkoituksena on tukea oikeudellista päättelyä, tulkintaa ja soveltamista sekä tarjota historiallisia ja vertailevia näkökulmia. Se toimii sekä opetuksen että tutkimuksen kivijalkana sekä käytännön oikeudellisessa työssä apuna argumentoinnissa ja lähdeaineistojen hallinnassa. Digitaalisten aineistojen yleistyminen on lisännyt pääsyä oikeudellisiin lähteisiin, esimerkiksi Finlexin kaltaiset rekisterit sekä kansainväliset tietokannat. Kirjallisuus pysyy monikielisenä ja muuttuvana esimerkiksi englannin kielen vaikutuksesta oikeudelliseen keskusteluun.