Näkyvyysmenetelmä

Näkyvyysmenetelmä on yhteisnimi erilaisille menetelmille, joiden avulla määritetään tai arvioidaan ilmakehän näkyvyyden pituus. Näkyvyys kuvaa sitä, kuinka kauas ja selvästi kohteet voivat tulla havaituiksi tietyn visuaalisen kontrastin perusteella. Menetelmiä käytetään meteorologiassa, ilmailussa, liikenteessä ja meriliikenteessä sekä ilmastoennusteissa. Näkyvyys voidaan mitata ihmisen havainnon perusteella tai instrumentaalisesti.

Instrumentaaliset mittausmenetelmät jakautuvat useisiin periaatteisiin. Transmissometer mitkaa valon häviämistä määritetyllä linjalla ja tuottaa meteorologisen optisen alueen MOR-arvon. Sen perusteella voidaan arvioida prevaloiva näkyvyys. Forward scatter -mittarit mittaavat valon hajontaa partikkeleiden aiheuttaman sirontakuvan kautta ja pystyvät estimoinnin avulla antamaan näkyvyysarvoja. LIDAR- ja kaukokantoinen infrapuna-tekniikka voivat antaa kolmiulotteista tietoa aerosoleista ja ilmavirtauksista sekä näkyvyyden vaihteluista. Maanteillä ja lentoasemilla käytetään erityisiä mittausjärjestelmiä, kuten kunnianominaisesti RVR (Runway Visual Range) – kiertoa varten suunniteltua tranmissometristä järjestelmää, joka mittaa näkymäetäisyyden kiitorataa pitkin.

Mittaustapa ja termit vaihtelevat: visuaalinen arviointi (havaitsijan kirjallinen tai näkemä-prevaling visibility) ja automaattiset mittaukset. WMO:n ja kansallisten ilmakehän viranomaisten standardit ohjaavat raportointia ja mittausmenetelmiä sekä yksiköitä. Näkyvyysennusteet vaikuttavat turvallisuuteen ja liikenteen ohjaukseen sekä sääennusteisiin.

Rajoitteita ovat ilmankosteus, sumu, sade, pöly ja monimutkaiset aerosolit sekä mittalaitteiden kalibrointi ja sijainti.

Lyhyesti: näkyvyysmenetelmä kokoaa periaatteessa mittaus- ja arviointitapoja, joilla määritellään, miten kauas voidaan nähdä ja mitkä tekijät vaikuttavat tähän havaintoon.