Lämpötilananturit

Lämpötilananturit, suomeksi lämpötila-anturit, ovat laitteita, jotka mittaavat lämpötilaa ja muuttavat sen sähköiseksi signaaliksi. Niitä käytetään laajasti monenlaisissa sovelluksissa, kodinkoneista ja ajoneuvoista teollisuusprosesseihin ja tieteellisiin mittauksiin. Lämpötilanantureiden toimintaperiaatteet vaihtelevat, mutta yleisimpiä tyyppejä ovat termistorit, termoparit ja resistiiviset lämpötila-anturit (RTD).

Termistorit ovat puolijohdekomponentteja, joiden sähköinen vastus muuttuu merkittävästi lämpötilan funktiona. Niitä on kahta päätyyppiä: NTC-termistorit (Negative Temperature Coefficient), joiden vastus pienenee lämpötilan noustessa, ja PTC-termistorit (Positive Temperature Coefficient), joiden vastus kasvaa lämpötilan noustessa. Termistorit ovat edullisia ja herkkiä, mutta niiden mittausalue on usein rajallinen.

Termoparit koostuvat kahdesta eri metallijohtimesta, jotka on yhdistetty toisiinsa toisessa päässä. Kun yhdistetty pää altistuu lämpötilan muutokselle, syntyy pieni jännite, joka on verrannollinen lämpötilaeroon. Termopareja voidaan käyttää hyvin laajalla lämpötila-alueella ja ne ovat kestäviä, mutta niiden tarkkuus voi olla rajallinen ilman lisäkäsittelyä.

Resistiiviset lämpötila-anturit (RTD) perustuvat metallin, useimmiten platinan, vastuksen muuttumiseen lämpötilan mukaan. RTD:t ovat erittäin tarkkoja ja stabiileja, ja niitä käytetään sovelluksissa, joissa vaaditaan korkeaa mittaustarkkuutta. Ne ovat kuitenkin yleensä kalliimpia ja hitaampia reagoimaan lämpötilan muutoksiin verrattuna termistoreihin.

Lämpötilananturien valinta riippuu sovelluksen vaatimuksista, kuten tarvittavasta tarkkuudesta, lämpötila-alueesta, vasteajasta ja kustannuksista. Niiden avulla voidaan valvoa ja säätää prosesseja, varmistaa turvallisuus ja parantaa energiatehokkuutta.