Luuntutkimus

Luuntutkimus on tieteellinen ala, joka käsittelee luun rakennetta, muodostumista, toimintaa sekä luissa esiintyviä sairauksia. Se kattaa sekä lääketieteellisen ja biologisen tutkimuksen että arkeologiseen, forensiseen ja paleontologiseen luuanalyysiin liittyvän tutkimuksen. Tutkimus kohdistuu sekä ihmis- että eläinluuhun ja kattaa normaaliin kehitykseen sekä patologioihin, kuten osteoporoosiin ja luukudoksen parantumiseen liittyvät ilmiöt.

Keskeisiä osa-alueita ovat anatomia, histologia, fysiologia, biokemia ja genetiikka sekä luun biomekaniikka ja regeneraatio. Tutkimuksessa käytetään monia menetelmi: kuvantaminen (röntgen, tietokonetomografia CT, magneettikuvaus MRI), densitometria (DEXA), mikrotomografia, histologiset analyysit, biokemialliset merkkiaineet sekä molekulaariset ja geneettiset tekniikat. Lisäksi hyödynnetään solu- ja eläinmallioita sekä koeputki- tai kudoskokeita.

Sovellukset ulottuvat kliiniseen diagnostiikkaan ja hoitoon, erityisesti murtumien hoitoon, osteoporoosin ehkäisyyn ja hoitoon sekä luukudoksen rekonstruktion ja implantointiin. Arkeologiassa ja forensisessa tutkimuksessa luuta käytetään ikä- ja sukupuolen arviointiin, lajitunnistukseen sekä aiempien sairauksien rekonstruointiin. Tutkimusta ohjaavat eettiset ja lainsäädännölliset näkökulmat, erityisesti ihmisjäännösten käsittelyyn liittyen.

Luuntutkimuksella on pitkä historia anatomian, ortopedian ja antropologian aloilla, ja nykyisin se on monitieteistä. Suomessa ja kansainvälisesti luuntutkimusta toteutetaan yliopistojen ja tutkimuslaitosten yhteistyönä. Tulevaisuuden suuntia ovat kudosinsinöörit ja biomateriaaliteknologiat sekä yhdistetty kliininen ja perustutkimus.