Luonnonlaki

Luonnonlaki on käsite, jota käytetään kahdessa yhteydessä. Sen mukaan yhteiskunnan oikeudet nousevat yleisistä, järjellä löydettävissä olevista periaatteista, joiden väitetään koskevan kaikkia ihmisiä riippumatta ajasta ja paikasta. Tällainen näkökulma erottaa luonnonlaista positiivisesta laista, jonka muodostavat valtiolliset viranomaiset. Lisäksi termiä käytetään kuvaamaan luonnontieteellisiä lainalaisuuksia, kuten fysiikan lakeja, jotka kuvaavat luonnon toimintaa eikä niinkään moraalista arvoa.

Historia: luonnonlaki-ajattelun juuret ovat antiikin aikana (Cicero, Aristoteles). Keskiaikaisessa skolastiikassa Thomas Aquinas yhdisti luonnollisen lain moraalisen järjestelmän jumalalliseen tarkoitukseen. Varhaismodernissa ajattelussa Grotius ja Locke muovasivat sen moderniin oikeus-, valtio- ja ihmisoikeusajatteluun. 19. ja 20. vuosisadoilla luonnonlaki kohtasi kritiikkiä oikeustieteellisessä positivismissa; kuitenkin 1900-luvulla sitä kehittivät uudelleen teoreet kuten John Finnis ja Ronald Dworkin, sekä korostivat oikeuden sisäistä moraalista ulottuvuutta (Fuller).

Nykykäytännössä luonnonlaki vaikuttaa sekä ihmisoikeuksien kuin oikeusnormien perustaan, mutta sen muoto ja painotus vaihtelee. Kritiikit huomauttavat, että universalistiset luonnolliset periaatteet voivat olla kulttuurisidonnaisia tai epävarmoja todistettavissa, ja monet juristit yhdistävät luonnonlakiin positivistisia periaatteita. Luonnonlaki on siten keskustelua herättävä käsite oikeudessa ja moraalissa, sekä osa sekä filosofista keskustelua että käytännön oikeusnormien tulkintaa.