Lowrymenetelmä

Lowrymenetelmä on colorimetrinen laboratorio­menetelmä proteiinipitoisuuksien määrittämiseksi näytteistä. Se otettiin käyttöön 1951 Lowry, Rosebrough, Farr ja Randallin toimesta ja on sittemmin ollut yksi yleisimmistä proteiinipitoisuusmittauksista tieteenaloilla biokemiasta biotieteisiin.

Periaate perustuu kahteen vaiheeseen. Ensin peptideihin liittyy alkuperäisessä Biuret-tyylisessä reaktiossa Cu2+-ionien pelkistymistä alkaalisessa ympäristössä ja muodostuu Cu+-kaappaavia komplekseja proteiinin hapo- ja peptidisidosten kanssa. Tämän jälkeen Folin-Ciocalteu -reagenssi pelkistyy näiden Cu+-proteiinikompleksien toimesta, jolloin syntyy sininen väri. Väriarvon voimakkuus mittaa proteiinipitoisuutta. Yleisin standardi on naudan seerumiproteiini eli BSA; joskus käytetään gelatinia tai muuta standardiainetta. Absorbanssia mitataan tyypillisesti noin 750 nm:n aallonpituudella.

- Menetelmän käyttö ja standardointi: Näytteet käsitellään reagensseilla, sekoitetaan ja inkuboidaan useita kymmeniä minuutteja. Saatu absorbanssi verrataan standardikylläiseen käyrään, josta voidaan määrittää näytteen proteiinipitoisuus. Menetelmä soveltuu suhteellisen pieniin pitoisuuksiin ja tarjoaa laajan dynamiikan.

- Edut ja rajoitukset: Menetelmä on erittäin herkkä ja soveltuu moniin laboratorioihin, mutta se on herkkä monille häiriötekijöille ja yhdisteille, kuten voimakkaille pelkistäjille, DTT:lle, β-mercaptoethanolille sekä joidenkin detergenteille (esim. SDS). Vähemmän yhteensopivia ovat myös joitakin reagensseja sisältävät näytteet. Lisäksi reagenssit ja inkubointiajat voivat olla työläitä ja aikaa vieviä.

- Historia ja käyttö nykyisin: Painopiste on siirtynyt joissakin sovelluksissa nopeampiin ja vähemmän häiriöitä aiheuttaviin menetelmiin, kuten BCA- ja Bradford-mittauksiin, mutta Lowry menetelmä on edelleen käytössä, kun halutaan hyvä herkkyys ja hyvät vertailukelpoiset standardit.