LIFOperiaatteiden

LIFOperiaatteiden, eli LIFO-periaatteiden, käsite viittaa siihen, että viimeksi sisään tullut kohde käsitellään tai poistetaan ensin. Käsite esiintyy pääasiassa kahdessa kontekstissa: varastojen laskennassa ja tietorakenteiden hallinnassa.

Tilinpidossa LIFO tarkoittaa, että myytyjen tavaroiden kustannukset määräytyvät viimeksi hankittujen erien mukaan. Tämä voi johtaa korkeampiin kustannuksiin ja siten pienempään tilikauden voittoon etenkin hintojen noustessa. Verotuksellisesti LIFOa sallitaan joissakin maissa (esimerkiksi Yhdysvalloissa), mutta monissa kansainvälisissä tilinpäätösstandardoi­doissa (IFRS) sen käyttö on rajoitettu tai ei sallittu; tällöin käytetään FIFO:a tai painotettua keskimääräistä kustannusta. Edut: paremmin nykykustannuksia vastaava tulos ja mahdolliset veroetulyöntitilanteet inflaation aikana. Haitat: tilinpäätösten vertailukelpoisuus heikkenee ja loppuvaraston arvo voi poiketa markkina-arvosta, mikä tekee tilinpäätösten tulkinnasta haastavampaa.

LIFOperiaatteet esiintyvät myös tietotekniikassa pinoa hyödyntävissä rakenteissa. Pino (stack) on täydellinen esimerkki LIFO-käytöstä: viimeksi lisätty elementti otetaan esiin ensin. Tämä malli on keskeinen rekursiossa, ohjelmointikielissä ja monissa suoritusympäristöissä, joissa hallitaan muistin varaamista ja tehtäväjonojen käsittelyä.

Esimerkki: 50 yksikköä hintaan 8 ja 50 yksikköä hintaan 10 ostettuina. Myytäessä 60 yksikköä LIFO:n mukaan myyntikustannukset ovat 50×10 + 10×8 = 580, ja loppuvarasto on 40 yksikköä hintaan 8, eli 320. Tämä havainnollistaa, miten LIFO vaikuttaa kustannuksiin ja varaston arvoon.