Konsonanssit

Konsonanssit ovat musiikinteorian termi, jolla tarkoitetaan äänten yhteen soitettuina koettuja pysyviä, miellyttäviä ja harmonisia yhdistelmiä. Ne ovat vastakohta dissonansseille, jotka koetaan jännittyneinä ja jotka usein vaativat ratkaisun. Konsonanssit voidaan nähdä sekä intervaaleina (kahden äänen muodostamat suhteet) että sointua kokonaistilanteina.

Tyypillisiä konsonansseja ovat unisono (1:1) sekä oktava (2:1), puhdas kvintti (3:2) ja puhdas kvarta (4:3). Sen lisäksi ovat suur terssi (5:4) ja pien terssi (6:5), sekä suuret ja pienet kuudet (esimerkiksi suuri kuudes 5:3 ja pieni kuudes 8:5). Näitä intervalliyhdyksiä pidetään perinteisesti vakaina ja levollisina, kun taas dissonanssit, kuten useat pienet intervalit ja tritone, koetaan jännittyneinä ja ne vaativat ratkaisun.

Historia ja teoria ovat kehittyneet vuosisatojen saatossa. Antiikin Kreikasta lähtien havaittiin, että yksinkertaiset suhdeluvut luovat harmonian tuntuja. Keskiajan ja barokin aikana konsonanssien rooli korostui äänenjohtamisen ja sointukulkujen kannalta. 18.–19. vuosisadalla laajennettiin ymmärrystä suurempien terssien ja kuutosten kautta. 20. vuosisadalla psychoakustikka sekä kulttuurinen konteksti täsmentivät käsitystä konsonanssista, ja equal temperamentin yleistyminen muutti näiden intervallien käytäntöä eri sävellajeissa.

Käsitteellisesti konsonanssien kokemukseen vaikuttavat sekä spektrin osaselitteiden yhteensopivuus että soittimen sointi ja tilanne; kontrapaketeissa timbrellä ja beat-efekteillä on vaikutusta. Eri kulttuurit voivat asettaa konsonanssin käsitteelle erilaisia painotuksia, ja suomalaisessa terminologiassa konsonanssiksi viitataan yleensä musiikillisiin ilmiöihin, kun taas kielen konsonantit sanotaan yleisesti konsonantteiksi.