Kokotoleranssit

Kokotoleranssit ovat koko kokoonpanon kokonaissijojen toleranssijoukolle asetettuja rajoja, jotka kuvaavat, kuinka paljon valmiin tuotteen mittojen poikkeama voi olla nimellisarvosta johtuen osien tuotannon vaihtelusta. Konsepti vastaa toleranssien kertymistä eli sitä, miten yksittäisten osien toleranssit vaikuttavat kokonaismittoihin ja toimivuuteen. Suunnittelussa kokotoleranssit otetaan huomioon, jotta kokoonpano täyttää toiminnalliset vaatimuksensa myös epäedullisimmissa valmistusvaihtoehdoissa.

Etymologisesti sana koostuu sanasta koko, tarkoittaen kokonaisuutta tai kokonaismittoja, sekä toleranssista. Termi on vakiintunut suomalaisessa tekniikan ja teollisuuden kielessä, ja sitä käytetään erityisesti kontekstissa, jossa on tarpeen arvioida koko kokoonpanon poikkeamia.

Käytännössä kokotoleranssit analysoidaan pääasiallisesti kahdella tavalla: worst-case -menetelmällä sekä tilastollisella toleranssianalyysillä (usein RSS). Worst-case -lähestymistavassa summataan kaikkien osien suurimmat mahdolliset poikkeamat taatakseen toimivuuden äärimmäisissä tapauksissa. Tilastollinen lähestymistapa käyttää toleranssien hajontaa ja usein normaalijakautumia, jolloin toleranssien yhdistäminen tapahtuu RSS-kaavalla.

Sovelluksissa kokotoleranssit vaikuttavat erityisesti mekaaniseen suunnitteluun, kuten autojen, teollisuuslaitteiden ja elektroniikkakoteloiden kokoonpanoihin. Ne ohjaavat valmistajien toleranssivalintoja ja laadunvarmistusta sekä mahdollistavat kustannusten optimoinnin ilman, että toiminnalliset vaatimukset vaarantuvat.

Standardit ja käytäntö: Kokotoleranssit eivät muodosta erillistä riippuvaa standardia, vaan niitä sovelletaan yhdessä ISO GD&T -standardeihin ja yleisiin toleranssinhallinnan käytäntöihin, kuten ISO 8015 sekä ISO 1101. Ne tukevat sekä mekaanista mitoitusta että kokoonpanoanalyysiä ja niitä hyödynnetään erityisesti automaatio- ja laitevalmistuksessa.

Lisäksi aiheeseen liittyviä käsitteitä ovat toleranssien kertymä, toleranssianalyysi ja geometristoleransointi (GD&T).