Kloroaminen

Kloroaminen (kloorointi) on desinfiointimenetelmä, jossa kloorin tai kloorin yhdisteitä lisätään veteen tai elintarvikkeisiin mikro-organismien tuhoamiseksi. Kloori hapettaa ja tuhoaa bakteereja, viruksia ja itiöitä muodostamalla hapetettuja yhdisteitä, kuten hypokloriittia (HOCl) ja sen deprotonoitunutta muotoa OCl−. HOCl on huomattavasti tehokkaampi disinfektioaine, ja sen osuus veden pH-arvosta riippuen suurenee matalammissa pH-arvoissa.

Käyttökohteet ovat yleisesti juomaveden ja jäteveden desinfiointi sekä uimahallien ja teollisuuden vesihuolto. Kloroamista käytetään sekä pienemmissä renkaina että suurissa vesihuoltojärjestelmissä, joissa vaaditaan jatkuvaa desinfektioita. Yleisiä klorointivaihtoehtoja ovat kaasukloori (Cl2) sekä nestemäiset tai kiinteät kloorudin muodot, kuten natriumhypokloriitti NaOCl ja kalsiumhypokloriitti Ca(OCl)2.

Prosessi ja parametrit: kloroimisen tehokkuus riippuu kloorin määrästä (vapaana kloorina tai kloorina kokonaismääränä), kontaktiajasta sekä veden pH- ja lämpötilasta. Tyypillisiä tavoitepitoisuuksia ovat esimerkiksi juomaveden vapaa kloori noin 0,2–0,5 mg/L ja uimahalleissa 1–3 mg/L, mutta käytännön arvot vaihtelevat säädösten mukaan. Pitkien kontaktiaikien ja riittävän kloorin kanssa käytetään yhdessä alkaliteettia ja turvaominaisuuksia hallitsemaan hapettumista ja hajua-makua, sekä vähentämään ei-toivottuja yhdisteitä.

Hyödyt ja haitat: kloroiminen on tehokas ja kustannustehokas desinfektio, mutta sen aikana voi muodostua disinfektioaineiden sivutuotteita, kuten trihalometaaneja (THM) ja haloasetaatteja (HAA5), etenkin orgaanisen aineksen runsaudessa. Säädökset ja seuranta rajoittavat näiden yhdisteiden muodostumista. Turvallisuus ja varastointi on hoidettava asianmukaisesti, sillä kloorikaasu on toksinen ja korroosio on huolehdittava.