Ionisäde

Ionisäde (ionisoiva säteily) tarkoittaa säteilyä, jolla on riittävä energia ionisoida atomeja tai molekyylejä, eli irrottaa elektroneja niiden elektronikehyksistä. Tämä kyky johtaa kemiallisiin muutoksiin aineessa, ja sen vaikutukset riippuvat sekä säteilyn laadusta että annoksesta. Ionisoiva säteily voi olla sekä hiukkas- että elektromagneettista alkuperää: hiukkassäteilyyn kuuluvat alfa- ja beetasäteily sekä neutronit, ja elektromagneettiseen säteilyyn X- ja gamma-säteet sekä joitain UV-säteilyn osia.

Lähteet ovat sekä luonnollisia että keinotekoisia. Luontaisia säteilylähteitä ovat kosminen säteily, radon-kaasut sekä maaperästä peräisin oleva ionisoiva säteily. Keinotekoisia lähteitä ovat lääketieteelliset kuvantamismenetelmät (röntgen, CT), radioterapia, teollinen radiografia sekä ydinenergiaan ja tutkimukseen liittyvä säteily.

Biologiset vaikutukset riippuvat annoksesta, säteilyn laadusta ja altistumisajasta. Ionisointi voi aiheuttaa DNA-vaurioita ja solu- sekä kudosvaurioita. Korkeat annokset voivat johtaa akuutteihin oireisiin ja säteilyvaaran ilmentymiin, kun taas pienemmillä annoksilla syntyy tilastollisen riskin kasvu, kuten syöväntoiminnan lisääntyminen. Annosta kuvataan Grayn (Gy) absorboituna annoksena sekä sievertillä (Sv) mittaamalla ekvivalentti-annoksena, joka huomioi säteilyn laatutekijän. LET (linear energy transfer) kuvaa energian tiheyttä, jolla säteilyä annetaan kudokseen.

Käyttö ja turvallisuus perustuvat riskin ja hyödyn arvioon. Ionisoivaa säteilyä hyödynnetään lääketieteessä (diagnostiikka ja sädehoito), teollisuudessa ja tutkimuksessa. Sääntely ja normit perustuvat kansainvälisiin ohjeisiin (ICRP, WHO, IAEA). ALARA-periaate tähdentää, että altistuksia pyritään pitämään niin pieninä kuin käytännössä ja turvallisesti mahdollista.