Immunosuppressiivinen

Immunosuppressiivinen tarkoittaa sitä, että jokin aine tai hoitomuoto heikentää tai estää immuunijärjestelmän toimintaa. Immunosuppressiivisiä hoitoja käytetään, kun on tarpeen vähentää immuunivastetta esimerkiksi elinsiirron jälkeen, autoimmuunisairauksien hallinnassa tai joissakin kantasolusiirtoihin liittyvissä tilanteissa. Tavoitteena on estää liiallista immuunivastausta, joka voisi vahingoittaa kudoksia tai aiheuttaa hyljinnän.

Immunosuppressiivisten lääkkeiden toimintamekanismit vaihtelevat. Monet aineet estävät T- ja/tai B-solujen aktivoitumisen tai niiden proliferaation sekä vähentävät sytokiinien välittymistä. Esimerkkejä ovat calcineurin-estäjät (kysytyt esimerkiksi cyklosporiini ja takrolimuus), jotka vähentävät IL-2:n tuotantoa, sekä mTOR-estäjät (kuten sirolimuus ja everolimimus), jotka hidastavat solujen kasvua. Antimetabolistit (esim. azatiopriini, mykofeenolihappo) estävät DNA-synteesiä, kun taas kortikosteroidit vaikuttavat useisiin immunologisiin reitteihin. Biologiset lääkkeet, kuten anti-CD20- tai anti-CD25-nes, kohdistuvat tiettyihin immuunisoluvalmisteisiin, ja jotkut pienmolekyyliset lääkkeet tarttuvat sykliinivaiheen säätelyyn.

Käyttökohteita ovat elinsiirrot, joissa immunosuppressiivinen hoito estää hyljintä, sekä autoimmuunisairaudet kuten reumatoidinen artritis, systeeminen lupus erythematosus ja inflammatory bowel disease. Myös hematopoieettisen kantasolusiirron yhteydessä käytetään immunosuppressiota.

Haittoihin kuuluvat infektioriski ja mahdolliset lisääntyneet syöpäriskit, sekä munuais-, maksa- ja verenkuvan muutokset, verenpaine sekä metaboliset vaikutukset kuten diabetes ja dyslipidemia. Lääkkeitä seurataan säännöllisesti verikokein ja maksimi- sekä munuaisarvoin sekä lääkeainetasoja mittaamalla, jotta annostelut voidaan räätälöidä potilaan tarpeisiin ja minimoida haittavaikutukset. Immunosuppressiivinen hoito vaatii usein pitkäaikaista, tarkkaa lääkehoidon seurantaa.