Immunokemialliset

Immunokemialliset menetelmät ovat laboratoriotekniikoita, jotka hyödyntävät antigeeni–vastavain-interaktioiden spesifisyyttä biologisten aineiden havaitsemiseen, määritykseen ja karakterisointiin. Niihin kuuluvat muun muassa immunomääritykset, immunohistokemialliset menetelmät sekä immunoprecipitaatioon liittyvät tekniikat. Näitä menetelmiä käytetään laajalti kliinisessä diagnosoinnissa, biotieteissä ja teollisuudessa. Perusperiaate on, että tietty antigeeni sitoutuu sille sopivaan vasta-aineeseen, usein merkkiaineen (entsyymi, fluorofor tai radioisotooppi) avulla tuotetun signaalin kautta.

Yleisimmät menetelmät ovat ELISA, eli entsyymivälitteinen immunomääritys, sekä Western blot -analyysi proteiinien tunnistamiseen. Immunohistokemialliset ja immunofluoresenssitekniikat mahdollistavat kohteen paikallistamisen kudos- tai solutasolla. Immunokromatografiset testit, kuten pikatestit, tarjoavat nopeita päätelmiä. Aikaisemmin käytetyt radioimmunoassays (RIA) tarjosivat erittäin herkkiä mittauksia, mutta monet laboratoriot ovat siirtyneet ei-radioaktiivisiin menetelmiin.

Historia ja kehitys: Immunokemialliset menetelmät kehittyivät 1900-luvulla, ja radioimmunoassay (RIA) 1960-luvulla toi herkät määritykset. Myöhemmin on otettu käyttöön monoclonal-vasta-aineet, rekombinantit antigeenit sekä edistyneet merkkitekniikat, jotka parantavat herkkyyttä ja mittausten nopeutta.

Käyttökohteet ja rajoitteet: Näitä menetelmiä käytetään infektiotautien diagnosointiin, hormonitasojen sekä muiden biomarkkereiden seurannassa sekä elintarvikkeiden ja ympäristön epäpuhtauksien valvonnassa. Menetelmät vaativat hyvin karakterisoituja vasta-aineita ja huolellista validointia ristiintunnistuksen välttämiseksi. Rajoitteita ovat ristiainfektio, näytematriisin vaikutukset, eräkohtainen vaihtelu sekä kustannukset, erityisesti korkeaa herkkyyttä vaativien testien tapauksissa.