Esihistoriaa

Esihistoriaa tarkoitetaan ihmiskunnan aikakautta ennen kirjoitetun lähdeaineiston syntyä. Se kattaa suurimman osan varhaisista ja muinaisista kulttuureista sekä alueista, joiden aikana tiedon tallennus tapahtui ensisijaisesti suullisesti, esinein ja arkeologisin löytöin. Esihistorian rajat vaihtelevat maantieteellisesti: joillakin alueilla kirjoitustaito syntyi kaupunginvaltioiden tai valtakuntien kehittyessä, toisilla ei vielä pitkään aikaan.

Yleisessä jaossa esihistoriaan kuuluvat kivikausi sekä sen alat, kuten paleoliitti, mesoliitti ja neoliitti, sekä myöhemmät vaiheet, kuten pronssikausi ja rautakausi. Kivikaudella ihmiset elivät pääasiassa keräilyn, metsästyksen ja kalastuksen varassa ja tekivät ensisijaisia työvälineitä kivestä, luusta ja ensimmäisistä komponenteista. Mesoliitti ja neoliitti kuvaavat siirtymää keräilystä maanviljelyyn ja pysyvään asutukseen. Maanviljelyn kehittyminen ja metallurgian aloittaminen johtivat monimutkaisempaan yhteiskunnalliseen rakenteeseen.

Esihistorian tutkimus perustuu arkeologiseen aineistoon sekä paleoantropologiaan ja kielitieteeseen. Löydöt, jäänteet ja ympäristöanalyysit antavat tietoa elintavoista, uskomuksista ja sosiaalisista rakenteista. Ajanmääritys perustuu radiokarbonaatioon, luminesenssin mittaamiseen sekä dendrokronologiaan ja stratigrafiaan. Vertailu toisten alueiden kulttuureihin auttaa hahmottamaan vuorovaikutusta ja siirtolaisuutta.

Esihistorian tutkimus auttaa ymmärtämään, miten ihmiset sopeutuivat erilaisiin ympäristöihin, miten maatalous levisi eri puolille maailmaa ja miten teknologiset innovaatiot muovasivat yhteiskuntia. Se tarjoaa taustaa monille myöhemmille historialisen ajan ilmiöille, kuten kaupan, kaupungistumisen ja valtioliiton kehittymiselle.