esihistoriaan

Esihistoriaan viitataan ajanjaksoon, jolloin ihmisyhteisöjen elämää ja kulttuuria ei ole säilynyt kirjoitettuna aineistona. Tiedot esihistoriasta muodostuvat pääasiassa arkeologisista löydöistä: työkalut, asuinpaikat, hautaukset sekä ympäristön tutkimus. Esihistoria alkaa ennen kirjoitustaidon käyttöönottoa ja päättyy, kun kirjoitusjärjestelmä yleistyy. Eri alueilla tämä muutos tapahtui omilla ajoituksillaan.

Globaalisti esihistoria jaetaan tavallisesti kivikauteen, pronssikauteen sekä rautakauteen, vaikka tarkat nimet ja aikamäärät vaihtelevat maantieteellisesti. Kivikaudella ihmiset elivät pääasiassa pienryhminä, käyttivät työkaluja kivestä ja puusta sekä harjoittivat metsästystä, keräilyä ja varhaisista maatalouden alkuvaiheista. Pronssikaudella yleistyivät metallityöt, pysyvämmät asuinpaikat sekä kauppa- ja yhteydenpitokanavat. Rautakaudella rauta korvasi jalometallit ja lisäsi laajempia sosiaalisia rakenteita sekä kauppaverkostoja. Joillakin alueilla esihistoria jatkuu kauemmas, kunnes kirjoitus keksitään.

Tutkimusmenetelmät perustuvat aineistoon: arkeologia, typologia sekä suhteellinen ja absoluuttinen ajoitus. Suurin osa tiedosta saadaan radiokarbonaatio- (C-14) dateroinnista, dendrochronologiasta ja stratigrafiasta sekä ravinto- ja ympäristötutkimuksista kuten paleobotaniikasta ja zooarkeologiasta. Tietoa tulkitaan kontekstin kautta: asuinpaikkojen rakenteet, hautaamismallit, työkalujen materiaalit sekä teollisuus- ja kauppaketjujen merkit voivat valaista yhteiskunnallista järjestäytymistä ja taloutta.

Rajoitteet: kirjoitettujen lähteiden puuttuminen, säilyvyysongelmat sekä tulkinnallinen epävarmuus rajoittavat kuvaa. Arkeologinen tieto antaa kuitenkin olennaisen kuvan ihmiskunnan varhaisvaiheista, teknologisesta kehityksestä sekä ympäristöön sopeutumisesta.